Sauna Open Air 2008

Tampere, 06.-08.06.2008

PERJANTAI 6.6.2008

Päälava: Airbourne, Eläkeläiset, Testament, Children Of Bodom
Sivulava: Widescreen Mode, Rytmihäiriö, Kiuas, Diablo

Toisille perjantai on toivoa täynnä, toisille töitä täynnä - jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvana jouduin jättämään Sauna-festivaalien avauspäivän tällä kertaa väliin. Väliin jäivät muun muassa Eläkeläiset, Rytmihäiriö sekä ennen kaikkea uuden hyvän levyn julkaissut Testament. Toisaalta Testament tuli nähtyä alkuperäiskokoonpanossaan jo kolme vuotta sitten Tuskassa, joten vaikka keikan menetys oli ikävä, se ei ollut sydäntäraastavan suuri. Children Of Bodomin kohdallakaan en pukeutunut säkkiin ja tuhkaan, vaikka jokavuotinen ceepparisessio jäikin väliin.

LAUANTAI 7.6.2008

Päälava: Stone, Sonata Arctica, Sebastian Bach, Scorpions
Sivulava: Iiwanajulma, Tracedawn, Moonmadness, Mokoma

Kunnon proletaarina Latvalan Roope siirtyi suoraan iltavuorosta aamuvuoroon töihin, sillä lauantain Saunan avasi 20-vuotisjuhliaan pistokeikalla juhlistava Stone. Suomalaisen speed/thrash metalin konkari kajautti introksi mahtipontisesti Finlandia-hymnin ennen kuin bändi avasi setin Sweet Dreamsilla ja Empty Cornerilla.

Hajoaminen on tehnyt Stonelle oikein hyvää, sillä bändin jäsenten taidot ovat kasvaneet korkoa useissa varsin erityyppisisssä yhtyeissä, ja harvakseltaan tehdyissä pistokeikoissa on säilynyt sekä nostalginen vire että soittamisen tuoreus. Varsinkin Janne Joutsenniemi oli kovassa vireessä, paremmassa kuin varsinaisina Stone-aikoina koskaan. Jos nyt totta puhutaan, niin eivät monet Stone-biisit niin kauhean kaksisia aikanaan olleet, ja ilman Antero Mertarannalta lainattuja sinivalkoisia silmälaseja bändin monet biisit olisivat vain sitä samaa harmaata massaa, jota varsinkin 80-luvun lopulla julkaistiin solkenaan ympäri maailmaa.

Pioneeriasemaa ei toki sovi sinänsä vähätellä, ja tunnin mittaiseen livesettiin mahtui kuitenkin Suomi-thrashin alkuaikojen parhaimmistoa. Kymmenminuuttinen No Anaesthesia oli kokemus sinänsä, vaikka loppumaton riffittely saattoi biisin nimen vastaisesti jo puuduttaa osan kuulijoista. Räävitön Europe-versiointi Final Cuntdown on ilman o-kirjainta ehdottomasti miehekkäämpi kuin alkuperäinen, ja encore-vaiheen Get Stoned sekä bändin paras ralli No Commands saivat jo kaipailemaan bändin päivitettyä best of -kokoelmalevyä.

Stonen settilista: Sweet Dreams / Empty Corner / The Day of Death / Real Delusion / White Worms / Meat Mincing Machine / No Anaesthesia! / Final Cuntdown / Overtake / encoret: Get Stoned / No Commands

Päälavalla olisi ollut seuraavana Sonata Arctica, joka esiintyi ja jonka keikka raportoitíin seikkaperäisesti myös viime vuoden Saunassa. Oli siis aika siirtyä ajassa eteenpäin kello kuuteen, jolloin Sebastian Bach asteli samaiselle päälavalle.Herra Bach oli joutunut perumaan Sweden Rockin keikkansa logististen ongelmien vuoksi, mutta Suomeen asti lentokone oli kuitenkin yltänyt ajoissa.

Aika parantaa haavat, sanotaan - ja Bachin kohdalla aika parantaa sekä ulkonäköä että uskottavuutta. Teinitytöt saavat toki olla vapaasti kanssani eri mieltä, mutta nykypäivän äijämäinen ja konstailematon Bach on paljon vakuuttavampi kuin 80-luvun siloposkinen, tuunattu ja puunattu meikkipoika, joka Skid Rowissa aikanaan kukkoili. Uuden soololevyn Back In The Saddle viitoitti tietä koko loppukeikalle - Bachille on kertynyt uurteita, vuosirenkaita ja rotevaa olemusta sopivassa määrin, samalla kuin musiikkikin on muuttunut aiempaa rouheammaksi ja maanläheisemmäksi.

Tukeva kitaravallitus potki yleisöä kuin muuliaasi, vaikkakin keikan miksauksessa olisi ajoittain ollut toivomisen varaa. Toisaalta soundipoliiseille on oma karsinansa, ja kunnon livekeikassahan on aina kyse enemmän asenteesta ja energiasta, kuin millintarkoista nippelien nysväämisistä. Kakkosena tullut Slave To The Grind oli ainakin täynnä edellämainittua asennetta, sillä biisi on ehdottomasti parasta, mitä Bach ja Skid Row ovat koskaan saaneet aikaan.

Mitä Skid Rowiin tulee, niin herra Sebastian ei ole lähtenyt tien päälle sieltä, mistä aita on matalin. Bachille olisi helppoa täyttää settilista vanhoilla retrohiteillä ja laulattaa yleisöä niillä, mutta sen sijaan keikan aikana kuultiin peräti kahdeksan kappaletta miehen tuoreelta soololevyltä. Näistä varsinkin jämäkkä American Metalhead vetää helposti vertoja vanhoille, ajan patinaa saaneille hiteille. Biisi menee kevyesti keski-ikäistyvien naisten puhkikuluneiden nostalgiahetkien kuten 18 & Lifen ohitse. Sen sijaan balladi By Your Siden olisi saanut jättää esittämättäkin - ja melkein se jäikin, kun akustisena alkanut biisin soitto meni niin sanotusti vituiksi (kiertoilmaus "tekniset ongelmat" riittäköön).

Bachin vire oli kova, ja Youth Gone Wildin jälkeen bändi intoutui varsin ex tempore esittämään vielä Bachin soololevyn nimikkobiisin Angel Downin. Yhtyeen jäsenet olivat jo miltei lähdössä lavalta, kun Bach halusi vielä antaa yleisölle lisää. Keikan jälkeen Sebastian jäi ryyppäämään bäkkärille, ja jatkoi kuulemma iltaa vielä Tampereen yöelämässä. Kurkunkostuttamisen ohella Bach tosin kävi myös tervehtimässä fanejaan alueella ja jakamassa nimmareita, joten nöyrästihän mies faneihinsa suhtautui.

Sebastian Bachin settilista: Back In The Saddle / Slave To The Grind / Stuck Inside / 18 & Life / American Metalhead / You Bring Me Down / (Love Is) A Bitchslap / ??? / By Your Side / Monkey Business / You Don't Understand / I Remember You / Youth Gone Wild / Angel Down

Sivulavallakin oli sattunut ja tapahtunut päivän aikana kaikenlaista, mutta järeimmät ääni-ilmiöt kuultiin vasta Bachin jälkeen. Voi siuta Mokomaa, siunailtiin yleisössä kun Sakara Recordsin parroittunut johtoporras asteli Marko Annalan johdattamana lavalle.

Mokoman nimittäminen suomenkieliseksi thrashiksi on jo sen verran vanha ja kulunut juttu, että siihen eivät enää sorru kuin taustatyönsä tekemättä jättäneet, musiikista vähät välittävät valtamedioiden ja keltaisen lehdistön superkynäilijät. Toki thrash-pohjavire on tallella edelleen, mutta vähänkin raskaampaa musiikkia kuuntelevalle Mokoman death metal -vaikutteet sekä jopa black metal -vivahteet tulevat selväksi. Ennemmin Death kuin Slayer, jos nyky-Mokoman soundi pitäisi pähkinänkuoressa kiteyttää.

Tiukka, tanakka ja armoton vyörytys sai vivahteita ja vaihtelua ajoittaisista hieman hitaammista ja melodisemmista biiseistä, ja mitään oikeaa saunaahan ei Mokoman jäljiltä kaivata. Lämpötila on muutenkin sadan asteen korvilla, hiki virtaa ja höyry nousee korvista. Vielä puuttuisi, että joku hakkaisi vihdalla (eikä millään hemmetin vastalla) selkään Valapaton, Irvikuvan tai Punaisen kukon aikana. Jos Mokomasta jotain negatiivista pitäisi väkisin yrittää etsiä, niin muuta ei tule mieleen kuin ajallisen ulottuvuuden riittämättömyys. Suomeksi bändillä olisi niin paljon hyviä kappaleita, että niitä ei saa tuntiin mahdutettua edes Einsteinin suhteellisuusteoriaa venyttämällä.

Mokoman settilista: Haudan Takaa / Nujerra ihminen / Sarvipää / Valapatto / Täyttä ymmärrystä vailla / Ammu, hautaa ja vaikene / Luo nahka, luo sisus / Vade Retro, Satana / Marras / Mene ja tiedä / Pahaa verta / Kasvot kohti itää / encoret: Irvikuva / Punainen kukko

Päälavan viimeiseksi yhtyeeksi oli varattu heavy/hard rock -yhtyeiden todellinen veteraani Scorpions. Vuonna 1965 perustettu yhtye on ehtinyt kiertää huimat 43 vuotta, myydä yli 75 miljoonaa levyä ja olla aikanaan maailman suurin rock-yhtye. Tänä päivänäkin bändi osoitti olevansa hyvässä iskussa, kaukana eläköitymisestä ja leipääntymisestä.

Vaikka muutamien isompien sanomalehtien lehtien kriitikot jaksoivatkin jo tuttuun tapaansa kitistä ylemmyydentuntoisesti katkerasti ja nillittää ennalta-arvattavasti (ennalta kirjoitetusti?) ties mistä, niin kuka tahansa paikalla ollut ja oikeasti keikan alusta loppuun asti seurannut olisi nähnyt sen, että paikalla oli kymmenisen tuhatta innostunutta kuulijaa, joille Scorpionsin keikka oli parhaimmillaan sykähdyttävä elämys. Varsinkin kuvauspitissä näki, kuinka keikan eturivissä ei ollutkaan nuoruuttaan muistelevia vanhoja setiä tai tätejä, vaan nuorta väkeä. Mitä siitä, vaikka bändi olisi perustettu hyvässä lykyssä jo ennen kuin kuulijoiden vanhemmat olisivat syntyneet, jos bändi vain on tarpeeksi hyvä?

Henkilökohtaisesti Scorpions ei ole koskaan kuulunut suosikkiyhtyeideni kaartiin, johtuen pääosin siitä, että bändin hevimainetta pääsi pilaamaan 80-luvun lopun ja 90-luvun balladikausi, joka teki yhtyeestä pahimmillaan pateettisen vitsin. Viiksekkäiden saksalaisukkojen laulamat kornit euroviisu-rallatukset olivat ansaitustikin Kummeli-sketsien tasoa, ja nyyhkylurittelu sai unohtamaan, että bändi oli tehnyt aiemmin varsin hyviä ja tarttuvia hard rock -biisejä. Scoparit pääsivät kuitenkin itkuvirsi-vaiheensa ohi ja yli, palasivat kohti rokkaavampaa ja rivakampaa ilmaisua ja ajoivat ne viiksensäkin pois.

Suomen keikka alkoi tuoreimman eli seitsemännentoista studiolevyn Humanity - Hour 1:n kipaleella Hour 1, jonka tarttuva "stay down" -kertosäe sai Saunan kiukaan kuumottamaan. Uutukaiselta kuultiin keikan puolivälissä vielä hittiaineksia sisältävä 321 sekä encorevaiheessa kuultu Humanity, jolle voi myös povata tulevaisuutta best of -kokoelmissa. Vokalisti Klaus Meine oli pirteällä pelipäällä, ja otti virnistellen haltuun koko Saunan yleisön. Kipakoimmissa biiseissä kuten Blackoutissa ja Dynamitessa Meinekin jorasi kuin saksalainen puutarhatonttu.

Avausbiisin jälkeen soitetut Coming Home ja Bad Boys Running Wild muistuttivat voimalla, miksi Scorpionsin Love At First Sting (1984) on yhtyeen uran kulminaatiopiste ja paras levy. Yhtye soittikin kyseiseltä albumilta peräti viisi biisiä, joista Big City Nights, Still Loving You ja bändin ikihitti Rock You Like A Hurricane oli varattu encorevaiheeseen. Näissä yhtye oli kovimmassa vireessään, ja kitaristikaksikko Rudolph Schenker sekä Matthias Jabs pääsivät irrottelemaan oikein kunnolla.

Scorpionsin kiertueen tämänkertaisena ideana oli se, että yhtyeen fanit saivat äänestää joka maan keikkojen settilistoista ja kantaa näin kortensa kekoon. Joko faneilla on samankaltainen maku tai sitten vaihdettavia biisejä on setissä vain osa, sillä illan anti oli varsin samanlainen kuin mitä Scorpions on soittanut muissakin maissa. Lähinnä vain keikan keskivaiheilla soitetut Loving You Sunday Morning sekä Lovedrive olivat Suomen keikan erikoisherkkuja, muuten keikan runko pysyi odotetunkaltaisena. Jälkimmäiset kaksi eivät olleet illan parasta antia, sillä tässä vaiheessa alun energinen rokkaus näytti uhkaavasti hiipuvan sitä mukaa kuin viereinen aggregaattori savusi. Kuten kaikissa vaaleissakin, kansa äänesti selvästi väärin - iltaa olisivat piristäneet vaikkapa erikoisemmat siivut bändin alkulevyiltä.

Omanlaisensa oli myös rumpali James Kottakin rumpusoolo, joka päättyi koko Scorpionsin suorittamaan yhteiseen rumpujamitukseen. Lyömäsoitinspesiaali oli tavanomaisia soolotteluja kiinnostavampi, vaikka sinänsähän kaikkien keikkojen kitara- ja rumpusoolot ovat loppujen lopuksi täysin turhaa täytekamaa, jonka voisi korvata oikealla biisilläkin. Jos laulaja kaipaa taukoa, niin aina voi vetää vaikka instrumentaalin tai päästää jonkun muun mikrofonin ääreen.

Yhtä kaikki Scorpionsin keikka tyydytti fanit (nuoret tytöt kenties jopa kirjaimellisesti, niin raukean onnellisia etulinjan naaraat näyttivät olevan Rock You Like Hurricanen jälkeen), säväytti monia peruskuulijoita ja yllätti allekirjoittaneenkin intensiteetillään. Lisäksi Scorpions sai erityisen paljon lisäpisteitä siitä, että kukaties maailman ärsyttävintä ja eniten aivoverenvuotoja aiheuttanutta balladia Wind Of Changea ei illan aikana kuultu. Hienoa! Keikan jälkeen saksalaisten meno jatkui maailmantähti-merkeissä, kun bändin jokainen jäsen kyyditettiin omalla jeepillään pois alueelta, kohti uusia seikkailuja.

Scorpionsin settilista: Hour 1 / Coming Home / Bad Boys Running Wild / The Zoo / No Pain No Gain / Coast To Coast / Send Me An Angel / Holiday / Loving You Sunday Morning / Lovedrive / 321 / Alien Nation / Dynamite / James Kottakin rumpusoolo + koko Scorpionsin rumpusoolo / Blackout / Big City Nights / Encoret: Still Loving You / Humanity / Rock You Like A Hurricane

SUNNUNTAI 8.6.2008

Päälava: Stam1na, Graham Bonnet & Joe Lynn Turner, Amorphis, Whitesnake
Sivulava: When The Empire Falls, KYPCK, Masterstroke

Sivulavan avanneen When The Empire Fallsin keikka oli tarkoitus katsastaa, mutta aikataulu venyi sisällissodan kauhujen takia sen verran pitkäksi, että yhtye jäi tällä näkemättä.

"Ai minkä sisällissodan?" kysyy tässä vaiheessa tarkkaavainen lukija, jolta hämärimmätkään rivit eivät jää lukematta. Tietysti Suomen oman sisällissodan, josta on kulunut aikaa 90 vuotta. Tampereen Vapriikki-museossa on erinomainen näyttely, joka antaa hyvän kuvan sodan tapahtumista ja suhteuttaa Suomen muiden maiden vastaaviin kriiseihin. Aina kun täällä päin syntyy tarvetta hurskastella "toisten" tekemillä veriteoilla, raakuuksilla ja julmuuksilla tai tuomita sivistymättömien, alikehittyneiden valtioiden verilöylyt, niin eteen kannattaa nostaa peili ja kurkistaa, mitä peilissä näkyy vuoden 1918 kohdalla. Kymmeniä tuhansia kuolleita, kidutuksia, keskitysleirejä, nälkään nääntymistä ja näännyttämistä, lapsien teloittamista ja mielivaltaisia raakuuksia. Siinä tämän maan itsenäisyyden peruskivi.

Takaisin nykypäivään ja hevimetalliin. Päälavalle saapuivat puoli neljän maissa Rainbow-laulajat Graham Bonnet ja Joe Lynn Turner, jotka kiertävät ympäri ämpäri maailmaa soittamassa vanhoja biisejään, joita he nauhoittivat 1970-luvun lopulla (Bonnet) ja 1980-luvun alussa (Turner). Kyynisemmälle saattaisi tulla mieleen, että Bonnet, 60, ja Turner, 56, olisivat vain vanhoja ukkoja, jotka yrittäisivät retroaallon myötä vielä kerätä viimeiset eläkesäästörahat vanhojen saavutustensa uudelleenlämmittelyn turvin. Kyynisempi olisi kuitenkin väärässä, sillä herrat eivät ole levänneet laakereillaan tai jääneet roikkumaan menneisyyteen. Pikemminkin Bonnetin ja Turnerin Rainbow-kiertueen ideana on hauskanpito ja hyväntuulisen rento hevin soittaminen. Retroa tai ei, kaksikon setti on kuin luotu kesäfestivaalien isoille lavoille. Suuren maailman tyyliin herroja taustoitti kaksi naistaustalaulajaa.

Työnjako osoittautui selkeäksi, sillä kumpikin vokalisti lauloi kuusi biisiä. Valkoisiin pukeutunut keikari Bonnet aloitti Eyes Of The Worldin ja God Blessed Videon turvin. Ikä ei tuntunut miestä painavan, sillä Bonnetin ääni oli suorastaan mahtavassa kunnossa. Bonnet tosin lauloi alussa hieman omiaan, mutta mies pisti sen "aikaisen aamun" (noin puoli neljä) piikkiin. Toisaalta, eipä aamuvirkkuna olemisessa mitään hyvää olekaan. Stargazerin ja All Night Longin aikaan Bonnet kuoriutui vähitellen pikkutakistaan ja solmiostaankin, sillä lavan suvereeni haltuunotto ja karisma-aaltojen ulottaminen Särkänniemeen asti sai hien pintaan.

Since You've Been Gonen ja Lost In Hollywoodin jälkeen Bonnetin osuus olikin jo ohi. Vanhaa herrasmiestä olisi kuunnellut kernaasti paljon pidempäänkin, mutta eipä Turnerissakaan ollut valittamista. Death Alley Driver, I Surrender ja Can't Happen Here osoittivat, että Turnerinkin paikka on yhä edelleen hevilaulajien harvassa eliitissä. Ääni kohosi korkealle, ja meno vain parani. Turner ei jättänyt omaa osuuttaan pelkän Rainbowin varaan, vaan esitti Ian Gillanin alun perin laulaman Deep Purple -biisin Perfect Strangers. DP:n parhaimmistoon kuuluva kappale oli vakuuttava näyttö Joe Lynn Turnerin taidoista.

Seuraavan kappaleen Street Of Dreamsin Turner omisti ystävälleen "Annikalle", joka kertoman mukaan on Turnerin läheinen ystävä, radiojuontaja Annika Metsäketo. Seuraavaan biisiin Turner olisi puolestaan kaipaillut spottivaloja, mutta keskellä kesää Spotlight Kid oli pakko vetää ilman. Tämän jälkeen Turnerin soolo-osuuskin loppui, mutta Joe-poika Hackensackista palasi yhdessä Bonnetin kanssa lavalle vetämään Long Live Rock'n'Rollin. Kappale kiteytti koko keikan idean ja oikeastaan koko Sauna-festivaalin hengen.

Graham Bonnetin settilista: Eyes Of The World / God Blessed Video / Stargazer / All Night Long / Since You've Been Gone / Lost In Hollywood
Joe Lynn Turnerin settilista: Death Alley Driver / I Surrender / Can't Happen Here / Perfect Strangers / Street of Dreams / Spotlight Kid
Encore (Bonnet & Turner): Long Live Rock'n'Roll

Iloista, tarttuvaa ja duurivoittoista heviä olikin jo tullut kuunneltua sen verran, että oli vasta-aineen aika. Sivulavalle saapui slaavilais-melankolista doomia soittava KYPCK, yhtenäisissä uniformuissa, naamat peruslukemilla ja soundi niin möreän matalana, että se aiheuttanee kauempana maanjäristyksiä. Vain Suomessa voi syntyä ajatus soittaa venäjänkielistä itä-doomia, ja vain Suomessa näin villistä ideasta voi kehittyä suorastaan elämää suurempi kokonaisuus. Kurskilaisten tuomiopäivän keikka oli yksi Saunan ehdottomia kohokohtia, täynnä ruosteen raiskaamaa rautaa, betonisia ydinsiiloja ja viisivuotiskausien murtuneita unelmia.

Kitaristi Sami Lopakan AK-47 -kitara sopi KYPCKin tyyliin kuin kulakki gulagille, ja yhtyeen äänimaailman kiteytti mainiosti basisti J.T. Ylä-Raution massiivinen työväline, jossa oli tasan yksi kieli. Mitäpä sitä turhilla ja ylimääräisillä kielillä tekisikään?

Erkka Seppäsen massiivinen olemus ja ääni pitivät yleisön otteessaan, ja tuhdin hitaiden riffien hypnoottinen rytmi tempaisi mukaansa. Aikaa bändille oli varattu vain kolme varttia, mutta sinäkin aikana idän ankeus iskeytyi luihin ja ytimiin. KYPCKin omien kappaleiden kuten Stalingradin, Predatelin ja 1917:n lisäksi tarjolla oli länsimaisten kapitalistisikojen kappale, Black Sabbathin Black Sabbath -kappaleesta kurskitettu käännösversio Chernyi Sabbat. Tämä pitää saada myös levylle, vaikka sitten sinkulle!

KYPCKin settilista: Predatel / Chernaya Dyra / 1917 / Rozhdestvo v Murmanske / Ocherednye / Chernyi Sabbat (Black Sabbath) / Stalingrad

KYPCKin jälkeen edessä oli valinta. Joko poistua maisemista sukellusveneet, tankit ja punatähtinen inhorealismi mielessä, tai jatkaa saunomista ja poistua seuraavalla junalla, joka lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua edellisestä. Vaakakupissa jäämisen suhteen painoivat aina hyvä Amorphis sekä tamperelainen Masterstroke, poistumisen puolesta painoi sekä se, että Amorphiskin on nähty viimeisen parin vuoden aikana noin kuusi kertaa että Whitesnake, Saunan pääesiintyjä.

Mitäpä sitä oikeastaan edes kaunistelemaan: Whitesnake on aina ollut allekirjoittaneen mielestä niin munatonta ja köykäisen kuuloista tissiposki-kevytheviä, että oksennusrefleksi toimii miltei joka kerta, kun Whitesnaken biisissä on sana "love". Yhtyeen aiemmissa seteissä on kuultu noin kymmenen eri "love"-biisiä per ilta, joten katsoin parhaaksi tehdä palveluksen sekä itselleni että Whitesnaken faneille ja olla kirjoittamatta bändistä sanaakaan. Väkisin tehty EVVVK- teksti ei palvele ketään, mikä valtalehdillekin oivaksi vinkiksi - lopettakaa suosiolla hevibändien arvostelu, kun niistä ei mitään tunnu koskaan irtoavan, eikä mikään tunnu aidosti kiinnostavan.

Sauna 2008 sai siis päätöksensä omalta osaltani. Koko festivaalin yleisilme oli tänäkin vuonna kiitettävä. Auringonpaisteeseen ja hyvään ilmaan ei festivaalin työntekijöillä toki ole vaikutusmahdollisuuksia, mutta hyväntuulinen, sujuvan joustava ja asiallinen toiminta olisi lämmittänyt sadepäivänäkin. Monet suomalaiset festivaalinjärjestäjät saisivatkin käydä melkeinpä opintomatkalla katsomassa, miten saadaan järjestettyä leppoisa, järjestyshäiriöitä vailla oleva ja positiivinen tapahtuma. Ison väkimäärän turvatarkastuksetkin voidaan hoitaa ilman pikkuhitleröintiä, ja myös paikalle tulevien mediaväen töitä voidaan helpottaa pienillä asioilla, jotka usein puuttuvat muualta. Eivät vesi ja leipä muidenkaan kaupunkimetallifestivaalien budjettia kaataisi, eivätkä kuvauspitit täyttyisi "sunnuntaikuvaajista" vaikka kuvausjärjestelyissä käytettäisiin muuallakin joustavaa maalaisjärkeä. Järjestelyiltään Sauna onkin eittämättä paras metalliifestivaali, ja takavuosien artistisatsaukset Slayerista Heaven'n'Helliin kertovat omaa kieltään myös tarjonnan laadusta. Eiköhän Sauna lämpiä ensi vuonnakin!

Teksti: Jussi Lahtonen