Pitkä Kuuma Kesä

Suvilahti, Helsinki 27.-28.6.2009

Ensimmäinen Pitkä Kuuma Kesä -festivaali toi Helsinkiin muun muassa The Melvinsin ja Social Distortionin.

Joidenkin ei näemmä tarvitse yrittääkään onnistuakseen. Yksi tuollaisista onnekkaista on The Melvins - tai oli ainakin Suvilahdessa. Kypsällä iällä nelihenkiseksi kasvanut yhtye kipusi lavalle, tervehti yleisöä ja tuuttasi settinsä läpi kummemmitta välihöpinöittä. Tuuttaus olisi toki voinut olla äänekkäämpääkin, mutta soundi oli yhtä kaikki komea, festivaalien desibelirajoituksista huolimattakin.

The Melvins.

The Melvinsilla riittää diskografiaa, josta keikkasettinsä kasata. Levytetyn materiaalin laajuus ei kuitenkaan tee keikoista hajanaiseksi, vaan Dog Islandin ja Pancake Mountain -lastenohjelmastakin tutun The Kicking Machinen kaltaiset uuden polven jyräykset olivat hyvässä dialogissa menneiden rikosten kuten Hoochin ja Lizzyn (jonka aikana King Buzzo muisti Michael Jacksonia) kanssa. Välispiikkien puutteen täytteenä toimi Dale Croverin ja Coady Willisin uupumaton tuplarummuttelu biisien välissä. Setin päättänyt Stagin avausraita The Bit vääntyi livetilanteessa vielä levytettyä versiotakin hypnoottisemmaksi ja yllättäen myös hitaammaksi.

The Sounds.

The Melvinsin ylimaallisuuden jälkeen loppuillan esiintyjäkaartista oli hankala suuremmin innostua. Tästä huolimatta The Soundsia ei voi moittia ansiottomaksi. Osa yhtyeen tarjonnasta oli melkoista huttua, eikä noin über-trenditietoisesta toiminnasta haluaisi millään myöntää pitävänsä. Totuus kuitenkin on, että silloin kun The Sounds osui kohdilleen, ei sen tekemisiä voinut kehnoiksi mollata. Viisikko osoitti pärjäävänsä jo ilman Living in America- ja Seven Days a Week -alkuhittejään - joista jälkimmäinen tosin on suosikkibiisini bändin repertuaarista. Maja Ivarssonin astellessa lavalle koppalakissaan ja pikkupöksyissään herää ajatus, että noin naispuolinen Rob Halford saattaisi pukeutua. Mikäli sellaista kannattaa edes pohtia.

Face to Face.

Jenkkipunk-retkue Face to Face nimeää vaikuttajikseen Bad Religionin ja The Descendentsin, mutta jos tyylistä kumpainenkin on jotakuinkin tunnistettavissa, jää Face to Face biisimateriaalin tasossa etäälle edelläkävijöistään. Aivan onneton kolmikko ei toki ollut, mutta keikan mieleenpainuvimmat hetket olivat silti Run to the Hills -introlla kikkailu sekä huudatus, jossa solisti sai yleisönsä haistattamaan kalja-alueen porukalle pitkät.

Samainen kalja-alue tyhjeni miltei kokonaan, kun lähes jokaisen lauantaina paikalle saapuneen odottama Social Distortion aloitti. Itse en yhtyeen tuotantoa tarkemmin tunne, mutta odotukseni olivat silti suhteellisen korkealla.

Social Distortion.

Odotuksiksi jäivät. Johnny Cash -laina The Ring of Fire ja muutama omakin biisi jaksoivat innostaa, eikä Mike Nessin ääntä voi käydä haukkumaan, mutta lähemmäs puolentoista tunnin kestossaan Social Distortionin keikka oli tasapaksuudessaan vellovaa laiskottelua. Ness pahoitteli, että kolmikymppisiään viettävä bändi vieraili Suomessa vasta ensimmäistä kertaa. Olisivat tulleet aiemmin.

Punk-veteraaneista Mike Nessia edustavammassa kunnossa oli Henry Rollins - mikä tuskin on kovin yllättävää, ajatellen miesten taustoja. Ajatuksen tasolla Rollinsin spoken word -keikka keskipäivän auringossa vaikutti jokseenkin absurdilta, mutta herra paistatteli hellepäivää yleisönsä kera yhtä skarppina ja teräväkielisenä kuin hänet joka yhteydestä tunnetaan.

Omien kokemustensa ja mustuudessaankin sympaattisen huumorinsa värittämänä Rollins jutusteli maailman ja ennen kaikkea Amerikan nykytilasta. Saarnaamisen puolelle juttu ei kuitenkaan hetkeksikään vääntynyt, siitä piti huolen miehen välitön, rehellinen olemus. Yhdestä asiasta olen kuitenkin Henryn kanssa eri mieltä: Sohvalla löhöily ja passivoituminen on kenelle tahansa toisinaan tervetullutta. Aina ei tarvitse olla väsäämässä jotain tai menossa johonkin.

Mogwai sai kritiikkiä melkoisiin mittoihin kasvaneesta volyymitasostaan, mutta miksi Glasgow'n ylpeyden olisi pitänyt hissutellakaan? Livetilanteessa levyversioita raskaammaksi äityvän viisikon anti sopii yllättävän moitteettomasti aurinkoiseen ulkoilmaankin, mikä nähtiin jo Ruisrockissa 2006 ja nyt Suvilahdessa taas.


Mogwai.

Komeimpiin tekosiinsa kuuluvalla Friend of the Nightilla keikkansa käynnistänyt Mogwai kompuroi tosin loppumetreillä, kun Barry Burnsin kitaran piuha heittäytyi vittumaiseksi juuri Glasgow Mega Snaken käynnistyessä. "And it was all going so smoothly", skottiveikot vitsailivat leppoisasti, Burns vaihtoi piuhansa ja viimeinen biisi polkaistiin uudelleen käyntiin.

Teksti: Jukka Kittilä
Kuvat: Santtu Särkäs