Danko Jones, Sweatmaster

06.04.2008 Tavastia, Helsinki

Kevään korvalla ilmestyi Never Too Loud, ahkeran Suomen kävijän Danko Jonesin aikamones kokopitkä, joten oli luontevaa, että jälleen kerran piipahdettaisiin myös Tavastialla. Yhtä lailla luontevaa oli se, että pääaktia lämmitteli Turun ylpeys Sweatmaster, jonka molemminpuolisesti lämmin suhde Danko Jonesiin on yleisesti tiedossa.



Puolen tunnin tiukka setti Sweatmasteria riitti vakuuttamaan sitä, että osat olisivat voineet olla toisinkinpäin. Bändi pörisi ja takoi niin kuin se vain osaa, eikä Danko Jonesilla olisi voinut parempaa lämmittelijää olla. Tiiviiseen rypistykseen mahtui mukava läpileikkaus liki kaikilta Sweatmasterin tallenteilta, eivätkä Sasu Mykkäsen kitarisat jääneet tälläkään kertaa näkemättä. I am a demon and I love rock'n roll!





Tunnelma oli siis jo valmiiksi korkealla ja animaalisissa tunnelmissa, kun Danko Jones kapusi lavalle. Keikan avasi uuden levyn avaus- ja sinkkuraita Code of the Road, joka samalla näytti suunnan koko illalle. I live by the code of the road / every single night of my life / Nobody knows a single place I go / city by city, night after night - voiko sen osuvammin sanoakaan.



Aikaisemmin näkemiini Danko Jones -keikkoihin verrattuna yleisfiilis oli tällä kertaa aggressiivisempi, ei niinkään pelimiesmäinen. Herra Jones intoutui useaan otteeseen muistuttamaan yleisöä siitä, että nyt ollaan bailaamassa, vitut maanantaista ja töihin menemisestä. Nelikirjaimisen sanan viljelyä ei edes yritetty hillitä. Toki vanhat tutut naistennauratusrallit (Lovercall, Baby Hates Me) kuultiin tälläkin kertaa, mutta kaikkinensa meininki oli jollain tapaa astetta aikaisempaa järeämpää, ja samalla kenties myös vakuuttavampaa. Biletyksen lisäksi lavalla mekastikin varsin varmaotteinen poppoo.





Mutta ei se mekastuskaan riittänyt lopulta sytyttämään sunnuntaista suomalaisyleisöä ilmiliekkeihin, joten hyvästä yrityksestä huolimatta keikka loppui säntilliseen aikaan ja vain yhden encoren jälkeen. Silti sanoisin, että tämä oli parasta Danko Jonesia pitkään aikaan.

Teksti: Marjut Mutanen
Kuvat: Vesa Härkönen