ARCTIC MONKEYS

Paluu lähtöruutuun

Arctic Monkeys voisi saada kaiken, mutta se ei halua kaikkea. Kuten esimerkiksi olla tähti tai aikuinen.

Mellakoista toipuva Kööpenhamina on uuvuttava paikka. Tai sitten tämä johtuu niistä viimeöisistä drinkeistä siellä elektrokellarissa. Rojahdan hotellihuonetta hallitsevalle parivuoteelle odottamaan Arctic Monkeysin rumpali Matt Heldersiä ja basisti Nick O'Malleya. Ja katsopas, sieltähän he jo tulevatkin välipaloineen.

- Mennään vilkuttamaan ihmisille!, Matt hihkaisee ja ryntää vetämään ikkunaverhot sivuun. Niin me teemme.

- Hei, tuolta tulee bussi! Vilkuttakaa meille! Vilkuta meille, lapsi!

Bussissa aikuiset vilkaisevat ikkunaamme välinpitämättömästi ja kääntävät katseensa pois. Vain kaksivuotias tanskatar jaksaa hiukan kiinnostua lasin takana huitovista englantilaisista muusikoista ja suomalaisesta toimittajasta. Ei kuitenkaan niin paljon, että vilkuttaisi takaisin. Ja sitten vielä väitetään, että kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään.

Nickin voimat ehtyvät nopeasti. Hän laskee puoliksi syödyn fish & chips -annoksen (he ovat brittejä myös ulkomailla) yöpöydälle, istahtaa pahoinvoivasti huokaisten lattialle ja alkaa sovittaa pullonkorkkia silmäänsä.

- Mä nukuin viime yönä puoli tuntia. Me mentiin keikan jälkeen sellaiselle hip-hop-klubille ja sieltä jonkun luo kotibileisiin. No, nukun ensi yönä. Meillä on edessä pitkä bussimatka Amsterdamiin. Amsterdam... (hieroo ohimoitaan) Yritän löytää sen mind mapistani...

Saanko kutsua sinua Navigaattori-Nickiksi?

- Kutsu minua Nickigaattoriksi.

Sopii. Mitäs piditte eilisestä keikastanne?

- Keikka oli cool, Matt kiteyttää ja kömpii viereeni sänkyyn. - Yleisö reagoi mahtavasti. Soittokin alkaa sujua. Mehän olemme vasta aloittamassa keikkailua uudelleen.

Oliko pelottavaa nousta lavalle tuhansien ihmisten eteen?

- Ei oikeastaan. Pikemminkin jännää. Keikkapäivänä alkuillasta muuttuu aina puheliaaksi ja levottomaksi.

Merkillistä keikassa oli se, että yleisö eli täysillä mukana myös uuden
Favourite Worst Nightmare -levynne biiseissä, joita he eivät ole voineet ennen kuulla.

- Oli tosiaan ällistyttävää, että jotkut eturivin tyypit osasivat uusien biisien sanoja ulkoa. YouTubessa on kuulemma joitain uusia live-pätkiä. Jengi on kai opetellut biisejä sieltä.

Mielenkiintoista oli sekin, että huolimatta valtavasta menestyksestä teissä ei ollut havaittavissa tähdenelkeitä. Näytti siltä, että olitte lavalla vain soittamassa kappaleitanne.

- Näin on. Me emme esitä mitään.

NORMAALIT TÄHDET

Arctic Monkeysiä ei tunnu lainkaan kiehtovan se, että he kiehtovat ihmisiä. Nämä sheffieldiläisjannut puhuvat ja käyttäytyvät kuin ketkä tahansa parikymppiset pojat - he nyt vain sattuivat tekemään Whatever People Say I am, That's What I'm Not -nimisen levyn, josta sattui tulemaan Britannian kaikkien aikojen myydyin debyyttialbumi.

Kenties elämänmuutos oli niin nopea, että he eivät pysyneet sen mukana. Alkuperäisbasisti Andy Nicholsonin tilalle tullut Nick O'Malley oli vielä vuosi sitten töissä supermarketissa.

- Minulla oli yksi bändi ennen tätä. Olin siinä vuoden verran ja teimme demojakin. Arctic Monkeysiin liittyminen oli tietenkin suuri shokki. En ollut juurikaan edes soittanut bändeissä, ja sitten minut työnnettiin tuhansien ihmisten eteen bassoineni. Onneksi tunsin jätkät ennestään. Kamalaahan se olisi ollut, jos olisi liittynyt tunnettuun bändiin, jossa soittaa umpituntematonta porukkaa.

- Me olemme tunteneet toisemme lapsesta saakka, leikkineet yhdessä kotikadullamme ja käyneet collegen yhdessä. Meiltä käveli minuutissa Mattin luo, eivätkä Alex (Turner, kitara ja laulu) ja Jamie (Cook, kitara) juuri sen kauempana asuneet. Edeltäjäni Andynkin olen tuntenut 15-16-vuotiaasta. Hän asui toisessa kaupunginosassa, mutta hengaili usein meidän kulmillamme.

Matt, oliko tärkeää löytää basistiksi joku jo valmiiksi läheinen ihminen?

- Totta kai oli. Kun Andy lähti, meille ehdotettiin, että ottaisimme sessiobasistin Amerikan-kiertueelle, joka oli juuri alkamassa. Mieluiten amerikkalaisen, jotta ei tarvitsisi hoitaa passi- ja työlupa-asioita. Olisimme mieluummin peruuttaneet koko kiertueen kuin ottaneet jonkun tuntemattoman seisoskelemaan lavalle. Onneksi löysimme tämän jätkän, jonka tunsimme jo ennestään ja jonka tiesimme pystyvän hoitamaan homman.

Onko menestys vastannut odotuksiasi, Nick?

- Tavallaan on, tavallaan ei. Tämä ei ole niin jännää kuin odotin. Ajattelin, että tuntisin oloni jotenkin erilaiseksi kun liityn tunnettuun bändiin, mutta niin ei käynyt. Olen edelleen ihan samanlainen ja minulla on samat kaverit. Onhan tämä sikäli erilaista elämää, että matkustelen nykyään paljon ja pidän hauskaa. En silti tunne itseäni suureksi rock-tähdeksi. Eivätkä tunne muutkaan bändissä. Me olemme tavallisia ihmisiä.

KALLISTA ALITAJUAMISTA

Kuuntelin Arctic Monkeysin kakkosalbumin puolenkymmentä kertaa ennen haastattelua. Ensimmäisellä kerralla Favourite Worst Nightmare kuulosti olevan ihan okei, mutta ei mikään merkkiteos. Seuraavat kierrokset tuottivat enemmän satoa. Biisit loksahtelivat paikoilleen levyn rakenteeseen, ja kun kitaristi-laulaja Alex Turnerin erikoiset tekstit alkoivat avautua, ne korostivat syvyysvaikutelmaa. Matt ja Nick nyökkäävät. He tietävät, että Your Favourite Worst Nightmare on grower.

- Me halusimme nousta askelen ylemmäs tikkailla. Siinä missä ensimmäisellä levyllä kiinnitimme erityistä huomiota teksteihin, tällä kertaa keskityimme jokaisen soittajan tehtäviin. Siksi raskaat riffit ovat entistä raskaampia ja suvantokohdat hiljaisempia. Olemme menneet pidemmälle ääripäihin.

Olette menneet aina hämärän rajamaille saakka. Tai ainakin yhden biisin lopussa soitatte päällekkäin Ritari Ässän ja Twilight Zonen teemoja.

- Emme me ole tajunneet tuota! Se on alitajuista vaikutteiden ottamista! Pitääkö meidän maksaa korvauksia jollekin?

Mielestäni Arctic Monkeysin viehätys kumpuaa siitä, että musiikissanne on vilpitöntä intoa, jota löytyy vain nuorista ihmisistä. Mitä jos charminne murenee sitä mukaa kun vanhenette?

- Ei tuollaisista asioista voi huolehtia, Matt tuhahtaa. - On itsestä kiinni, mitä tekee. Me olisimme voineet tehdä tälle levylle isoa soundia, jousisektioita, tosi vakavia biisejä ja vaskipuhallinsovituksia, mutta emmepä tehneet.

Musiikkimme on yhä tuoretta, jännää ja nuorekasta. Your Favourite Worst Nightmare on vähän kuin toinen debyyttimme.

Sitä se on ainakin siinä mielessä, että Your Favourite Worst Nightmaren tuotti kaksikko, jonka piti tuottaa edellinenkin levy: Simian Mobile Discon Mike Crossey ja James Ford.

- Heidän kanssaan on hauskaa, koska he eivät ole mitään isähahmoja. Ikänsä puolesta pikemminkin isoveljiä. Pieni ikäero helpottaa sosiaalista elämää ja keskustelemista.

Eikö olisi mielenkiintoisempaa tehdä töitä jonkun vuosikymmenten karaiseman tuottajakonkarin kanssa?

- Kuten Dr. Dre'n, Nick tarkentaa.

- Enpä tiedä..., Matt epäröi. - Sellainen tuottaja saattaisi muuttaa bändiä liikaa. Legendoilla kun riittää egoa ja he kertovat bändille mitä sen pitää tehdä. Tai sellaisen käsityksen olen saanut. Eihän minulla oikeasti ole kokemusta näistä asioista.

- Ensimmäistä levyämme tarjoutui tuottamaan vaikka kuka, mutta se olisi ollut ajanhukkaa kaikkien kannalta. Meillä oli biisit valmiina, emmekä me halunneet muuttaa niitä mitenkään. Tällä kertaa olimme avoimempia ehdotuksille. Eli tuottajalle oli käyttöä.

Onko Britanniassa paljon uusia bändejä, jotka yrittävät kuulostaa teiltä?
- Ainakin monet bändit niputetaan yhteen meidän kanssamme. Varsinkin kaikkia Sheffieldistä tulevia bändejä nimitetään "uusiksi Arctic Monkeysiksi", vaikka ne eivät kuulostaisi meiltä yhtään. Se varmasti vituttaa niitä.

Mutta kukapa teiltä enää haluaisikaan kuulostaa. Päivän sanahan on tai oli new rave.

- New rave! Olin jo melkein unohtanut sen!, Matt riemastuu. - New rave!

ARCTIC MONKEYS
Vega, Kööpenhamina
8.3.2007

Arctic Monkeys pyyhkäisee pölyt Vegan kattopalkkien päältä This House Is a Circus -nimisellä yleisönvillitsijällä. Kappaleen nimi on enne: parituhatta tanskalaista joraa estottomasti niin Whatever People Say I am, That's What I'm Not -debyytin tuttuja biisejä kuin keikan aikaan vielä julkaisemattoman Favourite Worst Nightmaren korkkaamattomia kappaleita.

Yleisö kipuaa välittömästi Arctic Monkeysin kämmenelle. Siksi on ihmeellistä, että bändi näyttää pelkäävän faniensa katoavan, jos näitä katsoo liian pitkään. Basisti Nick O'Malley pitää silmänsä tiukasti salin takaseinän ja katon yhtymäkohdassa. Kitaristi Jamie liikehtii vilkkaasti, mutta näyttää samalla etsivän lattialta kolikoita. Rumpali Matt takoo notkein ottein, mutta rytmi ja stemmalaulu vaativat hänen täyden huomionsa. Edes kitaristi-laulaja Alex Turner ei intoudu aplodien lomassa yleisönkosiskeluun. Ylenmääräiseen kitaranvirittelyyn kyllä.

Vaikka Arctic Monkeysin esitys ei ole show'ta nähnytkään, keikka viihdyttää. Kun ennätyksiä lyönyt kohuyhtye soittaa teräviä ja poikamaisia biisejään vilpittömän, ujon ja teeskentelemättömän oloisena, on vaikutelma vastustamaton. Nopeasti pois jaloista soitettu I Bet You Look Good on the Dancefloor -hitti ja uuden levyn pilottisingle Brianstorm ovat murtaa Vegan tanssilattian. Red Light Indicates Doors Are Secured on illan seesteisin tuokio ja tarpeellinen hengähdystauko. Kahden albumin parhaimmistot yhdistävät voimansa setin puolivälissä, kun From Ritz to the Rubble ja tuleva single Fluorescent Adolescent soitetaan peräkkäin.

Seitsemäntoista biisin setti ei ole niitä lyhyimpiä, mutta se jättää yleisön nälkäiseksi. Arctic Monkeys osaa puhua kuulijoilleen musiikin välityksellä. Sillä tavalla viesti uppoaa syvälle.

Teksti: Ari Väntänen
Kuvat: Perou

Julkaistu Suessa 4/2007.