Gary Burton Quartet

29.10.2014 Savoy-teatteri, Helsinki

Yksi vibrafonin suurnimistä, Gary Burton, saattaa ensivilaukselta vaikuttaa enneminkin hyvin virkamiesmäiseltä suorittajalta kuin luovalta jazz-muusikolta, mutta kun katsoo hieman pintaa syvemmälle, paljastuu alta hyvin mielenkiintoinen henkilö. Tämä käy erityisen hyvin ilmi, mikäli lukee hänen viime vuonna ilmestynyttä omaelämäkertaansa Learning to Listen.

Toki Burtonin virkamiesmäinen olemus kertoo jotakin olennaista hänestä: hän toimi vuosikaudet maineikkaan Berkleen musiikkikoulun rehtorina ja hänen suhteensa musiikkiin tuntuu olevan yllättävänkin viileä. Kirjassa hän kertoo siitä, kuinka hän yrittää pitää tietoisesti pientä etäisyyttä musiikkiin, jottei hän uppoutuisi siihen liiaksi. Tämä näkyy mm. siinä, että hän ei ole teini-iän ja varhaisaikuisuuden jälkeen harjoitellut paljoakaan (joka on häkellyttävää kun seuraa hänen soittotyöskentelyään) eikä hän juuri seuraa tai kuuntele musiikkia. Burtonille musiikki vaikuttaa olevan selvästikin ammatti, hyvin kirjaimellisesti.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän ei rakastaisi ammattiaan, sillä hänen soittonsa kulkee ihailtavalla rentoudella, yhden musiikillisen idean johtaessa saumattomasti toiseen, kuten Savoyn konsertissakin saatiin kuulla. Lisäksi Burtonin elämäntarina kätkee sisäänsä mielenkiintoisen kuvauksen oman identiteetin etsimisestä: Burton ruotii kirjassaan ihailtavalla avoimuudella pitkällistä prosessiaan oman homoutensa hyväksymisen parissa sekä sitä kuinka vaikeaksi hän koki homomiehen aseman usein hyvin machomaisessa ja jopa vanhoillisessa jazzmaailmassa.

Burton on läpi uransa ollut nimenomaan soittaja ja yhtyeenjohtaja, ei säveltäjä. Hän kokee olevansa parhaimmillaan toisten sävellysten tulkitsijana ja improvisoijana. Hän onkin usein tulkinnut jazz-standardien ohella muun muassa Carla Bleyn, Chick Corean, Pat Methenyn ja Steve Swallow’n kappaleita. Burton oli myös yksi ensimmäisiä jazz-muusikoita, joka yhdisteli musiikissaan rock –ja pop-vaikutteita jazziin, luoden näin pohjaa niin sanotulle fuusiolle. Vaikka tähän seikkaan onkin alettu kiinnittää enemmän huomiota, niin Burtonin roolia jazzin ja rock/popin yhdistelemisessä sopii silti korostaa.

Burton on myös tullut tunnetuksi siitä, että hän on läpi uransa nostanut esiin lukuisia hienoja jazz-kitaristeja. Hänen yhtyeissään ovat nuorina musisoineet muun muassa Mick Goodrick, Pat Metheny, John Scofield, Kurt Rosenwinkel ja viimeisimpänä ex-ihmelapsi Julian Lage, joka soitti Burtonin rinnalla myös Savoy-teatterissa.

Lage oli lapsena Oscar-ehdokkuudenkin ansainneen Jules at Eight –lyhytdokumentin kohteena. Muutamaa vuotta myöhemmin, vuonna 2000, hän esiintyi Grammy-gaalassa muiden lahjakkaiden nuorukaisten kanssa. Tätä lähetystä seurasi myös Gary Burton, joka ymmärsi heti Lagen poikkeuksellisen lahjakkuuden. Pian Burton sai tilaisuuden soittaa ensikertaa Lagen kanssa nuorukaisen kotiseuduilla ja kun kitaristi hieman varttui, Burton kutsui tämän soittamaan vuonna 2004 julkaistulle Generations-levylleen.

Savoyssa esiintyneen kvartetin täydensivät perulaistaustainen basisti Jorge Roeder sekä rumpali Henry Cole (alun perin rumpaliksi oli ilmoitettu Marcus Gilmore). Kvartetti esitti sekoituksen uutta ja vanhaa – standardeja sekä uudempia sävellyksiä, joista vastasi paljolti kitaristi Lage.

Konsertti ei tarjonnut sävellysten saralla mitään mullistavia ihmeellisyyksiä, joten huomio kiinnittyi ennen kaikkea yhtyesoittoon ja soolo-osuuksiin. Maestro Burton tarjoilikin yleisölle muutaman todella lennokkaan ja muistettavan soolon, joiden aikana kuulijan hymy venyi väistämättä korvasta korvaan. Kaiken kaikkiaan Burtonin soittoa oli yksinkertaisesti ilo kuunnella. Hänen kykynsä tuottaa loputtomalta tuntuvaa melodista virtaa on vaivattomuudessaan ihailtava. Harva soittaja kykenee soittamaan yhtä vuolaasti kuin Burton aiheuttamatta tukkoisuuden ja liikasoittamisen tunnetta. Kaikenlaiset sointukulut, niin standardien tutut rakenteet kuin uudempien kappaleiden paikoin mutkikkaammat polut muuntuvat luontevan helpoiksi Burtonin käsittelyssä.

Aiemmin mainitussa kirjassaan Burton luonnehtii improvisointia yksinkertaisesti astumiseksi pois tieltä: tietoisen persoonan on annettava ”alitajunnan” (Burtonin sanavalinta) ottaa ohjat. Burtonin mukaan soittajan tulee kommunikoida alitajunnalle tunteiden ja mielikuvien keinoin, ei eksaktein komennoin. Edelleen hän kertoo, että toisinaan hän saattaa jopa ajatella hyvin arkisia askareita soolojensa kehkeytyessä. Eipä moiseen voi kuin todeta, että kukin tyylillään.

Julian Lage on aiemmin käyttänyt pääinstrumenttinaan pehmeäsointista puoliakustista jazz-kitaraa, mutta nyt hän soitti Fender Telecaster -sähkökitaraa, jonka soinnissa on ripaus enemmän potkua. Lagen soitto on eittämättä äärimmäisen tyylitajuista, mutta muista erottava omaperäinen näkemys häneltä tuntuu vielä puuttuvan, jotta hänen voisi katsoa nousevan samaan kastiin vaikkapa Methenyn tai Kurt Rosenwinkelin kanssa, joiden soiton tunnistaa jo ensinuoteista. Silti, Lagekin kyllä tarjoili erittäin hienoja hetkiä – yksi illan kohokohdista oli nimittäin hänen esittämänsä herkkä, helmeilevä kitarasoolokappale.

Basisti Jorge Roeder tuntui puolestaan lämpenevän loppua kohden ja esitti muutaman hienon soolon. Muutoin hänen soittonsa sujui hyvin perusvarmasti. Kvartetin heikko lenkki oli rumpali Henry Cole, jonka soitto oli hieman tasapaksua ja sävytöntä. Erityisesti bassosoolojen aikana hän hipelöi aika ajoin rumpujaan sormin oikein miellyttävin lopputuloksin, mutta esimerkiksi omiin sooloihinsa hän ei tuntunut löytävän kovinkaan kiehtovaa kaarta.

Yhtye päätti varsinaisen settinsä Pat Methenyn nopeatempoiseen ja ilakoivaan sävellykseen Elucidationiin. Kyseinen kappale löytyy vuonna 1998 julkaistulta Burtonin levyltä Like Minds, jonka soittajakaartina toimi todellinen modernin jazzin tähtisikermä – Burtonin ja Methenyn lisäksi levyllä musisoivat pianisti Chick Corea, basisti Dave Holland sekä rumpali Roy Haynes. Kyseisen porukan rentouteen ei Burtonin nuorempi kvartetti Elucidationin kulmikkaan grooven puitteissa yltänyt, mutta yleisö vaati soittajat vielä takaisin lavalle esittämään ylimääräisen kappaleen, joka puolestaan kyllä huokui vaivatonta hyväntuulisuutta ja soiton riemua: kyseessä oli toisen vibrafonilegendan, Milt Jacksonin ”tunnussävelmänä” usein tunnettu blues Bags’ Groove.

Silmiinpistävää Burtonin konsertissa oli yleisön keski-ikä, joka oli huomattavan korkea. Tässä ei sinällään ole yhtikäs mitään vikaa, mutta tilanne herätti kyllä kysymyksen. Suomesta on viime vuosina ponnistanut yhä enemmän nuoria jazz-yhtyeitä, jotka tekevät hienosti musiikkia omilla ehdoillaan ja jotka ovat myös löytäneet ikäistään yleisöä. Tämä pistää miettimään, että miksi sama yleisö ei ollut kiinnostunut esimerkiksi Burtonin konsertista.

Maailmalla on eri jazzmedioissa pohdittu pitkään syitä jazz-yleisön keski-iän jatkuvalle nousemiselle, mutta Suomessa tuntuisi tosiaan nuortenkin parissa olevan kiinnostusta ainakin omiensa tekemisiin jazzin saralla. Rajoittuuko kiinnostus tosiaan vain ”omiin”? Oliko tässä yksittäistapauksessa kyseessä vain lippuhinnoitteluun liittyvä seikka vai onko syy jossain syvemmällä?

Niin tai näin: Burtonin kvartetin konsertista poistuessa nämä kysymykset asettuivat pian taka-alalle, riemukkaan soiton tarjoaman ilon vallatessa nopeasti mielen.

Alonzo Aju Heino

Kommentointi on suljettu.