Trentemøller

8.10.2014 The Circus, Helsinki

Tanskalainen Trentemøller on maailman parasta työmusiikkia. Oikeasti, kokeilkaa vaikka. Laittakaa miehen Into The Great Wide Yonder -levy soimaan kuulokkeista, ja katsokaa miten tylsä päiväduuninne muuttuu tummasävyisten instrumentaalien tahdissa sarjaksi sietämättömän viileitä kohtauksia David Fincherin elokuvasta.

Trentemøller on kulunut omissa stereoissani tällä tavoin paljon, mutta en silti The Circuksen ovista astuessani tiennyt, mitä odottaa. Olisiko kyseessä livebändikeikka, DJ-setti vai kenties jotakin niiden kahden väliltä? Niin elektronisia kuin orgaanisempiakin äänimaailmoja yhdistelevä musiikki taipuisi varmasti kaikkiin edellä mainituista formaateista.

D7K_9486
Kuva: Anni Porrasmäki

Hyvin nopeasti kävi ilmi, että oikea vastaus oli täysverinen rockbändi. Ja miten tyylikäs sellainen! Livebändin soittajakarsinnoissa naamakertoimen on täytynyt olla suuressa roolissa, sillä jokainen lavalle astunut muusikko näytti käsittämättömän hyvältä. David Bowie -paidassa vähäeleisesti esiintynyt kitaristityttö, rasti ruutuun. Pottatukkainen, androgyyni vokalisti, löytyy. Silmämeikkinsä ulos hikoillut rumpali, check.

Musiikin suhteen en osaa olla muuta kuin puolueellinen. Siinä yhdistyivät suurin piirtein kaikki ne asiat, joita en osaa vastustaa: korviasärkevästi jyrisevä basso, kylmän 80-lukulaiset goottikitarat ja agressiiviset syntikat. Arvostan ja nostan hattua.

Hatuista puheen ollen – haluaisin samanlaisen päähineen kuin Trentemøllerilla.

Pääni heilui koko keikan läpi niin tasaiseen tahtiin, että joudun turvautumaan ylistävien arvostelujen kenties kliseisimpään lauseeseen: kokonaisuudesta on vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa. Sama virtuoosimainen musiikillisten draaman kaarien ja rytmityksen kyky, joka on esillä Trentemøllerin levyillä, oli vahvasti läsnä myös livesetissä.

D7K_9487
Kuva: Anni Porrasmäki

Kappaleet seurasivat toinen toistaan vaivattoman oloisesti. Uuden Lost-albumin Still On Fire aloitti setin uhkaavasti, Vampin basson jyrinä sai positiivisesti pelkäämään tärykalvojensa puolesta ja Moan oli livenä niin jylhä, että niin ikään loistokkaan levyversion kuunteleminen on ollut keikan jälkeen hankalaa. Encorena kuultu Silver Surfer, Ghost Rider Go!!! päätti koko komeuden äänivalliin, joka kuulosti siltä, kuin Russ Meyer ja Quentin Tarantino kohtaisivat helvetissä, käyttäisivät kaikkia maailman päihteitä ja lähtisivät taisteluun avaruusolentoja vastaan.

Pahoitteluni käsiin levinneestä kielikuvasta. Yritän välittää reaktioni yksinkertaisemman kysymyksen muodossa: koska tätä neroutta on mahdollista saada lisää?

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuvat: Anni Porrasmäki

Kommentointi on suljettu.