The Most Wanted Man

Ohjaus: Anton Corbijn

* * * *

Elokuva alkaa tietoiskulla, jonka mukaan yksi syy syyskuun 2001 terrori-iskujen onnistumiseen oli se, että keskenään kilpailevat tiedustelujärjestöt eivät kyenneet vertailemaan ja yhdistämään tietojaan.  Vuosia on kulunut ja tekniset laitteet parantuneet, mutta edelleen ollaan riippuvaisia inhimillisistä toimijoista. Tämä on otollista maaperää John Le Carren kaltaiselle kirjailijalle, joka on seurannut kansainvälistä vakoilua vuosikymmeniä.

Maailma on muuttunut, mutta epäluuloisuus ei vähene ja pelotkin vaihtavat sutjakasti kohdettaan.

Visualisti Corbijnin kolmas elokuva tuo kankaalle Carren romaanin Lainsuojaton (2008). Hampurissa tapahtuvassa agenttitarinassa ei ammuta yhtään laukausta eikä räjäytellä historiallisia monumentteja. Tarinan yleissävy on lakoninen musiikkia ja syksyistä maisemaa myöten.

Katsojan jännitys ja myötätunto on saksalaisen tiedustelujohtaja Guntherin puolella. Hahmo jäi Philip Seymour Hoffmanin viimeiseksi isoksi rooliksi, mikä tuo oman säväyksensä. Gunther on yksinäinen, loputtoman väsynyt, alkoholisoitunut, ketjupolttava sekä syyllisyydentunnon murtama agentti. Guntherin ainoa työ on vakoileminen, koska jäljellä ei ole muutakaan.

Hampuriin livahtaa muslimiksi kääntynyt neuvostokenraalin poika Issa Karpov, joka pyrkii saamaan haltuunsa edesmenneen isänsä tallettaman omaisuuden. Apuun tulee ihmisoikeusjuristi Annabel, joka ohjaa Issan ovelan pankkilakimies Bruen pakeille. Gunther tietää, että Karpovin perimät rahat olisivat mainio syötti, jolla saada vielä isompi kala koukkuun. Mutta CIA hengittää niskaan, samoin amerikkalaisia arastelevat saksalaiset poliitikot, eikä kukaan hahmoista ole täysin sitä mitä väittää olevansa. Roolit vaihtuvat pakottamalla tai oveluudella.

The Most Wanted Man etenee välillä hieman raskaasti eikä pääse aivan pyrkimälleen tasolle jännityksen kehittelyssä. Silti viimeistään loppukohtaus todistaa, miksi Hoffman tullaan muistamaan näyttelijänä vielä kauan.

Vesa Kataisto

Kommentointi on suljettu.