St. Vincent, Color Dolor

20.10.2014 The Circus, Helsinki

Mielenkiintoinen ja muuntautumiskykyinen St. Vincent näyttäytyi tällä kertaa viileän määrätietoisena ja hypnoottisena esiintyjänä.

Pitkään rock/pop, jazz ja klassinen muodostivat ikään kuin omat maailmansa ja muusikot, jotka onnistuneesti asuttivat useampaa näistä, olivat verrattain harvassa. Kliseisen väittämän mukaan teoreettinen osaaminen peittää väistämättä villin vaistonvaraisuuden ja musiikkikoulut tuottavat vain kliinisiä käsityöläisiä, eivät taiteilijoita.

2000-luku on kuitenkin yhä enenevissä määrin osoittanut, että moiset jaottelut ovat jäämässä historiaan. Tästä saatiin loistelias esimerkki lokakuisena iltana Helsingin The Circuksessa, jossa esiintyivät kotimainen Color Dolor sekä amerikkalainen Annie Clark eli St.Vincent yhtyeineen. Kummankin kohdalla voidaan puhua sävelnikkareista, jotka ”tietävät mitä he tekevät” teoreettisessa mielessä, mutta joiden kohdalla tietämys palvelee aina taiteellista näkemystä – hienosti soivin lopputuloksin.

Color_Dolor_1
Color Dolor. Kuva: Josh Cockroft.

 

Color Dolorin aloittaessa settinsä oli salissa vielä väljästi yleisöä, mutta paikalla olijat pitivät silminnähden kuulemastaan. Ja ihmekös tuo: yhtyeellä on hieno ominaissointi, soitto soljuu varmasti ja intohimoisesti ja kappalemateriaali on mielikuvituksekasta ja vahvaa. Yhtye soitti paljolti tulevan levynsä materiaalia ja kuullun perusteella kyseistä julkaisua sopii odottaa innolla.

St.Vincent on viime vuosina vakiinnuttanut asemansa yhtenä mielenkiintoisimmista amerikkalaisista säveltaiteilijoista.

Ennen neljää kehuttua sooloalbumia ja yhteistyötä mm. David Byrnen kanssa St.Vincent, tuolloin vielä Annie Clark, kävi kolme vuotta Berkleen maineikasta musiikkikoulua, pää-aineenaan kitaransoitto (kuriositeettina mainittakoon, että kyseisen koulun pitkä-aikaisena rehtorina toiminut vibrafonisti Gary Burton konsertoi lähiaikoina Helsingissä). Clark jätti lopulta koulun kesken, koska hän koki, että taidekoulutus ei opeta kenestäkään varsinaisesti taiteilijaa, eikä se myöskään takaa menestystä kilpailuntäytteisellä alalla. Hän on kertonut pyrkineensä unohtamaan kaiken oppimansa, jotta hän voi paremmin palvella kulloistakin taiteellista ideaansa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että St.Vincentin sävellyksissä ja soitossa ei kuuluisi läpi hänen taustansa: monista rockkitaristeista poiketen St.Vincent kiinnittää soitossaan paljon huomiota fraseeraukseen ja eri otteiden tarjoamiin hienovaraisiin sävyeroihin – siis asioihin, jotka tuovat kunkin soittajan sormenjäljen kuultavaksi tavoin, jotka ponnistavat huomattavasti pedaaliarsenaaleja syvemmältä: suoraan kehollisuudesta.

Ei niin, etteikö myös laitteisto olisi olennaista – tämänkin St.Vincent on oivaltanut, sillä hänen tapansa loihtia erilaisia tekstuureja moninaisin efektein on sekin luova ja lumoava. Harvoin enää kuulee särjettyä kitarasointia, joka kuulostaa aidosti omalaatuiselta. Paikoin kitarasta lähtöisin olevat äänet kulkevat vielä toisenkin käsiparin läpi kun toinen yhtyeen kosketinsoittajista kontrolloi reaaliaikaisesti St.Vincentin kitaraefektien säätöjä oman soittotiskinsä takaa.

Myös kappalemateriaalissa kuuluu tekijänsä menneisyys – ja säveltäjänä St.Vincent nimenomaan on äärimmäisen näkemyksellinen ja kiinnostava. Hänellä on tyystin oma sävelkielensä, hänen musiikilliset ideansa ovat rikkaita ja hänen rytminkäsittelynsä on kiehtovaa. Mutta kaikki musiikin käsityöläisyyteen liittyvä on totta toki toissijaista; olennaista on se, kahlitseeko musiikki kuulijansa omillaan vai ei ja St.Vincentin tapauksessa tämä toteutuu vaivatta. Artisti on itsekin todennut, että ihanteellisinta on, kun taiteellinen näkemys ja tekninen osaaminen kohtaavat – kun jälkimmäinen palvelee ensimmäistä. Sillä ei ole lopulta merkitystä, onko musiikillinen tietämys omaksuttu kouluinstituution kautta vai itseoppineesti: se on yhtä kaikki tyhjänpäiväistä, mikäli se ei palvele taiteilijan muusaa, jollei se kuuntele musiikin itsensä kutsua.

St_VINCENT_3
St. Vincent. Kuva: Josh Cockroft.

 

Circuksen keikalla St.Vincent esitti pääosin materiaalia kahdelta edelliseltä albumiltaan, vaikka jokunen vanhempikin kappale kuultiin. Konsertin aluksi puhesyntetisaattori ohjeisti yleisöä olemaan taltioimatta kokemustaan digitaalisesti. Tämä toi oitis mieleen uuden levyn kappaleen Digital Witness, jossa lauletaan muun muassa: ”Digital witnesses, what’s the point of even sleeping? If I can’t show it, if you can’t see me.” Kuten olettaa saattaa, niin kainolla ohjeistuksella ei ollut suurta käytännön vaikutusta.

Yhtye esiintyi pääosin varmoin ottein johtajattarensa tukena. Kappaleissa, joissa oli mukana koneelta tulevia sekvenssejä, rumpali ei aina kyennyt ajamaan orkesteria eteenpäin, vaan tuntui siltä, että hän roikkui muun musiikin takana. Toisinaan St.Vincent ja yhtyeen naispuolinen kosketinsoittaja-kitaristi esittivät ilahduttavia, yksinkertaisia koreografioita. Tämä oli toisaalta myös hieman kaksiteräinen miekka, sillä välillä esiintyminen tuntui kaiken kaikkiaan jopa liiankin hallitulta.

Enimmän osan ajasta taustayhtye pysytteli kuitenkin nimenomaan läpinäkyvästi taustalla, St.Vincentin karismaan luottaen. Ja sitähän Annie Clarkilla piisaa siinä määrin, että vahvan kappalemateriaalin lisäksi juuri hänen magneettisuutensa peitti tehokkaasti alleen konsertin pienet kauneusvirheet, kuten ajoittain väkinäisen epämääräiseltä tuntuneet välispiikit ja muut yllälistatut seikat.

St_VINCENT_5
St. Vincent. Kuva: Josh Cockroft.

Verraten parin vuoden takaiseen Flow-festivaalien esiintymiseen oli hienoa havaita St.Vincentin muuntautumiskyky esiintyjänä. Siinä missä edellisellä Suomen-vierailulla nähtiin esiintyjä, jonka lävitse tuntui toisinaan kulkevan sähköisku toisensa perään, nähtiin tällä kertaa viileän määrätietoisesti lavalla liikkunut hypnoottinen nainen. Tämä oli ilmeistä eritoten St.Vincentin kavutessa lavan keskiössä sijainneelle korokkeelle, josta käsin hän esitti loisteliaan Prince Johnny -kappaleen. Vaikka St.Vincentin vauhdikkaampien kappaleiden ryöpsähtelevä energia onkin äärimmäisen villitsevää, niin kohokohdiksi nousivat silti rauhallisemmat sävelteokset, kuten äsken mainittu kappale sekä hartaan tunnustuksellinen I Prefer Your Love.

Palaan vielä alussa mainittuun musiikin jaotteluun eri lokeroihin. Näyttäisi tosiaan (onneksi) siltä, että moinen lokeroiva ajattelutapa on vanhentumassa. Nuoret musiikintekijät ovat kasvaneet yhä enenevissä määrin eklektiseen tapaan kuunnella musiikkia, jolloin kategorioilla ei ole merkitystä heidän ryhtyessä luomaan omaa musiikkiaan. Esimerkiksi St.Vincent on kertonut nuorena rakastaneensa sekä Steely Dania että Iron Maidenia ajattelematta sen kummemmin, että moisessa voisi olla jotain kummallista.

Muun muassa radioiden soittolistojen sekä levykauppojen ja joidenkin musiikkimedioiden yhä ylläpitämien lajityyppijaotteluiden menettäessä yhä enemmän vaikutusvaltaansa voittajia tulemme lopulta olemaan me kaikki saadessamme kuultavaksemme omaperäistä musiikkia ennakkoluulottomasti ääniin suhtautuvilta tekijöiltä. Vastoin yleistä väittämää uskallan esittää, että kaikkea mahdollista ei ole vielä likimainkaan kuultu. Tämä ajatus leijui itsepintaisesti ilmassa keikkapaikalta kotiin samoillessa, syksyisten tuulien vihmoessa kauniiden äänien hellimiä korvia.

Teksti: Alonzo Aju Heino
Kuvat: Josh Cockroft

St_VINCENT_2
St. Vincent. Kuva: Josh Cockroft.

Kommentointi on suljettu.