Lily Allen

5.7.2014, Ruisrock, Turku

Lily Allen tahtoo olla sheezus.

Lavalla törröttää jättimäisiä tuttipulloja ja sen halki askeltaa luiseva, glitterhuppupaitaan pukeutunut Lily Allen. Laulajaa ympäröivät timmit, vähäpukeiset naistanssijat. Tuttipullot ovat aavistuksen hämmentäviä. Riittääkö niiden pystyttämisen se, että Allen on viime vuosina keskittynyt lapsiinsa? Luulisi, ettei nuorehkoa äitiä tuttipullot juuri inspiroi.

Tänä vuonna Lily Allen on ilmestynyt uudelleen, uuden Sheezus-levynsä myötä. Tätä edeltävä levy It’s Not Me, It’s You julkaistiin vuonna 2009, jolloin laulaja myös vieraili viimeksi Suomessa. Tauko ei ole saanut Lily Allenia pölyttymään, vaan uusi Allen on tuttu mutta kuitenkin hieman aiempaa freesimpi ja vähemmän teini.

Ruississa Allen esittää lauantain Niittylavan päätöskeikan. Jo ensihetkinä show on yhtä aikaa raisu ja neutraali. Taustatanssijat tekevät mitä odottaa saattaa – aavistuksen epäinhimillisiä, bambimaisia ja vietteleviä liikkeitä. Lily Allen ei näytä tekevän poikkeusta siihen trendiin, jonka mukaan naispopparit vetävät show’n enemmän tai vähemmän naiskuvan ja jopa naisen esineellistämisen varaan. Tätä kuitenkin useimmiten tehdään jossain määrin kieli poskessa, rivien välistä laulaen.

Myös Allenin tapauksessa osa totuutta on pieni asialla leikkiminen ja naljailu. Naiseus nostetaan esille monin tavoin – esimerkiksi uuden levyn, Sheezus, nimessä.

Toinen kappale on Hard Out Here, joka on Allenin kovin hitti tällä hetkellä. Naiseuden kommentointi on tässäkin kappaleessa esillä. Allen laulaa vertailemisesta Katy Perryyn ja Lady Gagaan ja jatkaa give me that crown, bitch, I wanna be Sheezus. Hittisetti jatkuu, kun seuraavaksi soitetaan hiteistä ensimmäinen, Smile. Minäkin, joka olen aina inhonnut koko kappaletta, vakuutun kappaleen päräyttävistä bassoista. Livenä kepeät kappaleet saavat hienosti potkua basso- ja rumpujylinästä.

Vaikka Allen ei yllä showmaniassaan esimerkiksi Miley Cyrusin spektaakkeleiden tasolle, on hänenkin esiintymisensä selkeä performanssi. Kieltämättä suuret, näyttävät lavasteet ovat elektropoppareille isoksi eduksi. Niitä lukuunottamatta Allen esiintyy rennosti ja turhia puskematta.

lilyallen-banneri4

Festariympäristössä iso osa yleisöstä luonnollisesti on tullut pällistelemään esiintyjää lähinnä siksi, että he ovat muutenkin paikan päällä. Keikalla tunnelma onkin hyvä, mutta ei millään tapaa kiihkoileva. Todellinen fanitus ja glamour tapahtuisi jossain muualla. Allen hoitaa kuitenkin erinomaisesti osuutensa suomifestareiden virallisen bilepäivän emännöitsijänä. Ruisrockissa kun tuntuu olevan jo perinteenä liittää illan viimeisiksi esiintyjiksi jotain vähemmän rockia.

Tuttipullot alkavat välkkyä erilaisissa väreissä, ja illuusio niiden viattomasta estetiikasta alkaa murentua. Hmm. Ne hämmentävät nyt aiempaakin enemmän.

Allen esittää ensimmäisen välispiikin. Esittäytyy ja kyselee kuulumisia. Upea brittiaksentti ja suloinen jutustelu saavat hänet kuulostamaan maailman hellyyttävimmältä ihmiseltä. Tämä suloisuus sekoittuu yleisön häröilyyn. Yleisön yllä leijuu kortsuilmapalloja. Our Timen aikana lavalle lentää jonkun puhelin. ”Someone’s phone! I’m worried!”, Allen huudahtaa lyriikoiden väliin.

Ilahduttavinta on huomata, miten huikea veto vanhasta Fuck Yousta kehkeytyy. Heiluttelen impulsiivisesti muun yleisön mukana keskareitani ja laulan tyytyväisenä mukana. Muistan taas teini-ikäisen itseni, joka ei voinut aikoinaan sietää tätä(kään) Allenin kappaletta. Fuck You oli minulle vain tylsä biisi vailla mitään sisältöä. Miten tähän on tultu? Ehkä teho perustuu livetilanteeseen, jossa simppelin ja katkeransuloisen fuck you’n kollektiivisessa huutelussa on jotain terapeuttista.

Hieman soul-henkinen Who’d Have Known on hieno, kuten myös tulkinta Keanen kappaleesta Somewhere Only We Know. Se on peliä tasoittava hengähdystauko, hillitty ja kaunis. Huomio siirtyy kerrankin trooppisten värien ja tanssivien lihakimpaleiden sijaan yksinomaan Alleniin itseensä ja tyylikkäisiin, valkoisiin valospotteihin.

En voi olla huomaamatta, että ympäristö näyttääkin aivan festarilauantailta. Ahtaan niittylavan halki kulkee yhä enemmän ihmisiä humalaisin silmin, paidat ryppyisinä ja kiharat hikisinä ohimoilla.

Show’ssa ei enää juurikaan sievistellä. Pop-jodlaus Not Fairin aikana screenillä vilisee kuvia mieskropista, joiden elimet on peitetty viskilaseilla, aseilla, ruoalla ja timanteilla.

Oh, it’s not fair and it’s really not okay
It’s really not okay, it’s really not okay
Oh, you’re supposed to care
But all you do is take, yeah, all you do is take

Vasta keikalla havahdun kuuntelemaan Allenin lyriikoita tarkemmin. Moni Allenin kappale taitaakin perustua samaan sanomaan, kahteen simppeliin sanaan.

Fuck you.

Anni Savolainen

Kommentointi on suljettu.