NOUVELLE VAGUE: Nouvelle Vague (Peacefrog)

Jari Mäkelä

Sue 8/2014

Kitaristi Olivier Libauxin ja elokuvasäveltäjä Marc Collinin vuonna 2003 perustama Nouvelle Vague osui kultasuoneen puolittain vahingossa. Jatsahtavasta loungesta oli tietenkin vuosia aiemmin tullut pienimuotoinen muoti-ilmiö. Saksalainen Uwe Schmidt oli noussut kulttisuosioon hittejä electrolatino-muottiin muovanneella Señor Coconut -aliaksellaan. Ranskalaiskaksikon projekti oli kuitenkin edeltäjiinsä verrattuna ylivertainen konsepti, sillä se yhdisti kolme asiaa.

Ensimmäinen oli bossa nova. Antônio Carlos Jobimin samban ja jazzin pohjalta 50-luvun lopulla Brasiliassa synnyttämä ja João Gilberton kehittämä musiikinlaji tarkoittaa portugaliksi kirjaimellisesti uutta trendiä, uutta aaltoa eli nouvelle vagueta. Genren kultakautta kesti vain vuoteen 1963, mutta edelleen se on yksi Brasilian rakastetuimmista vientituotteista. Myöhempien aikojen yliopisto-älykköjen suosima, ylivertaisesti svengaava cha cha chan pikkuserkku huilasi odottamassa Nouvelle Vaguen epäortodoksisen biisimateriaalin antamaa piristysruisketta.

Toinen oli new wave. Kun latinorytmeihin yhdistettiin brittiläinen 70- ja 80-lukujen vaihteen uuden aallon – nouvelle vaguen – biisimateriaali, saatiin aikaiseksi tuoreelta kuulostanutta musiikkia, joka yhdisti hyviä biisituttavuuksia janonneet popparit ja nostalgisia väristyksiä kokeneet varttuneemmat harrastajat. Libaux on anglofiili, joka tunsi klassikkobiisit. Nouvelle Vague tarjosi vuosituhannen alun postpunk- ja new wave -revivalistien vyöryyn herkullista kulmaa. Ensimmäisen albumin materiaalin dogmaan kuului tulkintojen omaperäisyyteen tähdännyt vaatimus: laulajattaret eivät kappaleita äänittäessään tunteneet originaaliversioita.

Kolmas oli la nouvelle vague. Auteur-ohjaajien, François Truffautin ja Jean-Luc Godardin johtama 60-luvun elokuvan uusi aalto tarjosi Nouvelle Vague -nimisen yhtyeen musiikille luonnollisen ja ylivoimaisen visuaalisen konseptin. Elokuvajulisteita mukailevat retrotyyliset levynkannet ja mainokset herättivät positiivista huomiota kaikkialla. Karismaattiset naisvokalistit vertautuivat elokuvien naistähtiin kuten Anna Karinaan.

Ranskalaiset muusikot hallitsevat viileän pop-musiikin tekemisen, mutta vain murto-osa siitä on tihkunut itseriittoisen kulttuuripiirin ulkopuolelle. Koska sisämarkkina angloamerikkalaiselle viihteelle on Ranskassa häviävän pieni, tähtäsi englannin kielellä operoinut tuottajakaksikko alusta alkaen koko pop-maailman valloitukseen. Niin myös kävi. Elokuussa 2004 ilmestynyt debyytti myi julkaisua seuranneen kahden vuoden aikana yli puoli miljoonaa kappaletta, tarjosi mahdollisuuden kiertueisiin ympäri maailmaa ja option lopulliseen läpimurtoon kakkosalbumilla Bande À Part (2006).

Kuulin Nouvelle Vagueta ensimmäistä kertaa joulukuun 2003 Uncut-lehden mukana tulleelta The Clash -tribuuttilevyltä. Guns of Brixton -klassikon tulkitsi intiimisti pariisilainen Camille Dalmais, josta tuli ensimmäisen Nouvelle Vague -albumin tähti. Kun Leena Lehtisen Marginaali-ohjelmassa soi Camillen kahden punaviinipullon jälkeen tulkitulta kuulostava hauska versio Dead Kennedysin Too Drunk To Fuckista, oli levyn ostopäätös sinetöity.

Camille adoptoi tuottajien hänelle valikoimat laulut omiksi kappaleikseen. Naisen osakkeita omissa kirjoissani nostivat upea tulkinta XTC:n parhaasta kappaleesta Making Plans For Nigel sekä versiointi itselleni entuudestaan tuntemattomasta Tuxedomoonin In A Manner of Speaking -biisistä. NV-debyytin jälkeen hän jatkoi uraansa ranskankielisenä nouvelle chanson -artistina.

Albumin kahdeksan naisvokalistin joukosta nousee vielä esiin Rio de Janeirossa syntynyt Eloisia Da Silva, joka ikimuistettavilla tulkinnoillaan Joy Divisionin ikivihreästä Love Will Tear Us Apartista ja Depeche Moden jo puhkikalutuksi luullusta Just Can’t Get Enoughista lisää levylle aitoa brasilialaistunnelmaa. Ensinmainitusta biisistä muodostui Nouvelle Vaguelle tunnussävelmä. Eloisiassa olisi ollut ainesta NV:n päävokalistiksi, mutta hän palasi levyttämään vasta yhtyeen albumille 3 (2009).

Myöhemmillä NV-levyillä loistanut ja menestyksellistä soolouraa tehnyt valokuvauksellinen Marina Celeste laulaa hienon version The Curen A Forestista. Hänen vuonna 2012 ilmestynyt New Waves -sooloalbuminsa hyödynsi NV-konseptia häpeilemättömästi.

This Is Not A Love Song -kappaleella debytoi sielukas Mélanie Pain, jonka näin livenä NV:n keulilla Hollywood, Mon Amour -elokuvasävelmälevyllä (2008) esittäytyneen, huippukauden Brigitte Bardotia muistuttavan Nadeah Mirandan kanssa lokakuussa 2009. Södermalmilla sijaitsevassa Bernsissä ei edelläkävijä-hipstereitä näkynyt, mutta täysi tupa sai todistaa yhden huikeimmista ja hikisimmistä livekeikoista ikinä.

Debyyttinsä jälkeen NV on laajentanut konseptiaan latinorytmeistä chansoniin, folkiin ja jopa puhtaaseen indiepoppiin. Collin ja Libaux ovat luoneet ydinyhtyeensä ympärille kokonaisen musiikki-imperiumin. Väistämättömien hutien joukosta löytyy edelleen myös todellisia helmiä.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.