NICK CAVE & THE BAD SEEDS: Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus (Mute)

Jari Mäkelä

Aniharva taiteilija kykenee uransa kypsässä vaiheessa saavuttamaan oman huipputasonsa. Vielä harvempi pystyy pitämään tasoa jatkuvasti yllä. Seestyneen No More Shall We Part -albumin (2001) jälkeen heroiini- ja alkoholiaddiktioistaan selviytyneen gootti-ikoninkin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt jatkossa jäähdytellä ja huovata rauhallisesti kohti auvoisten eläkepäivien poukamaa.

Myös Nick Caven yhtye natisi liitoksissaan. Nocturaman (2003) syntyprosessin aikana kitaristi Blixa Bargeld erosi The Bad Seedsista keskittyäkseen Einstürdenze Neubauteniin ja sooloprojekteihinsa. Pitkään kestänyt yhteistyö tuottaja Tony Cohenin kanssa tuli päätökseensä jo edellisellä levyllä.

Tauolle vetäytymisen sijaan Cave ryhtyi jälkeen yhteistyöhön Nick Launayn kanssa. The Birthday Party -yhtyeen goottiklassikko Release The Batsin (1981) tuottaja aloitti työskentelynsä The Bad Seedsin kanssa varovasti lämmitellen. Nocturama oli leimallisesti bändilevy ja äänitettiin nopeasti seitsemässä päivässä. Lollapalooza-kiertueella vuonna 1994 bändissä soittanut James Johnston Gallon Drunk -yhtyeestä liittyi Mick Harveyn rinnalle The Bad Seedsin vakituiseksi kosketinsoittajaksi ja kakkoskitaristiksi.

The Saintsin nokkamies Chris Baileyn fiittaamalla Bring It On -singlellä bändi rokkasi enemmän kuin aikoihin, mutta provokatiivisen videon takia biisiä pidettiin myös osoituksena Caven lähestyvästä seniiliydestä. Ylenkatsottu Nocturama päättyi monelta huomaamatta jääneeseen brutaaliin ja maaniseen viisitoistaminuuttiseen Babe, I’m On Fire. Biisi toimi introna jollekin vielä vaikuttavammalle.

Bargerldin lähdöstä sisuuntuneen Caven luovuus ja merkittävää sovitusvastuuta saaneen The Bad Seedsin energisyys purkautui yhteensä seitsemäntoista biisin mittaiseksi massiiviseksi pakkaukseksi, jonka äänittämiseen käytettiin Launayn mukaan vain kaksitoista päivää. The Bad Seedsin kolmastoista studioalbumi jakautuu kahteen osaan: äänekkäämpään ja rokkaavampaan Abattoir Bluesiin ja hillitympään ja rauhallisempaan The Lyre of Orpheusiin. Levykokonaisuudet eroavat selvästi, mutta samalla tukevat ja täydentävät toisiaan.

Abattoir Bluesilla soittavan rumpali Jim Sclavunoksen kompit rullaavat tanssittavammin kuin yhdelläkään The Bad Seeds -levyllä aikaisemmin. Syyskuun 2004 alussa maistiaisiksi julkaistu ensimmäinen single, vaivattomalta kuulostava Nature Boy sisältyy ensimmäiselle levylle. Steve Harleyn Make Me Smile (Come Up and See Me) -hitin (1975) sovituksen polkuja seuraava biisi on varmasti yksi The Bad Seedsin kaikkien aikojen vetävimipiä biisejä.

Kaksi viikkoa singlen jälkeen ilmestynyt tupla-albumijärkäle yllättää ensi metriensä uudestisyntyneellä raivokkuudella, joka on suoraa jatkoa Babe, I’m On Firen ryskeelle. Myöhemmin kolmanneksi singleksi lohkaistu Get Ready For Love iskee epäilijöille heti jauhot suuhun. ”Kun vauhkoontunut Bad Seeds sylkäisee kuolaimet suustaan ja taivaallinen gospelkuoro (The London Community Gospel Choir) messuaa kaikin ruumiin ja sielun voimin, se riittää”, hehkutti Ari Väntänen Sue-lehdessä 10/2004.

Hiding All Away hakee vertailukohtaa The Birthday Partylta ja The Bad Seedsin varhaisesta messuamisesta, mutta esimerkiksi Messiah Ward, Johnny Cash -tribuutti Let The Bells Ring ja nimikappale Abattoir Blues ovat tyylikkäine melodioineen ja sovituksineen 60- ja 70-lukuja henkivää klassista pop-musiikkia parhaimmillaan. Ilmaisunsa nyansseja hillitsemään oppinut Cave laulaa paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

The Lyre of Orpheus -levyllä komppaa Sclavunosta jatsahtavammin ja vähäeleisemmin jo Kicking Against The Pricks -klassikosta (1986) asti yhtyeessä mukana ollut rumpali Thomas Wydler. Nimikappale on vanhan koulukunnan The Bad Seedsiä, mutta Van Morrisonilta kuulostavalla tuplan toisella singlebiisillä Breathless on hyvä akustinen flow ja tarttuva melodia.

Easy Money ja Spell jatkavat klassisella pop-linjalla. Raivokas Supernaturally yllättää. Albumin upea päätös, murhaballadi O Children pääsi mukaan Harry Potter -leffa Kuoleman varjelukset ensimmäiseen osaan (2010).

Jälkikäteen tarkasteltuna Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus -pitkäsoiton apokalyptinen gospelpunk käynnisti Caven 2000-luvun renessanssin. Ja ikään kuin tuplalevyssä ei olisi ollut kyllin, riitti miehen kynästä oivallisia kappaleita myös syyskuussa 2004 julkaistulle Marianne Faithfull -albumille Before The Poison. Caven ja The Bad Seedsin albumin julkaisua seuranneen kiertueen materiaalin taltioinut kahden cd:n ja dvd:n paketti The Abattoir Blues Tour julkaistiin vuonna 2007.

Helpommin operoitavan Mini-Seedsin eli Grindermanin albumien (2007 ja 2010) roisi ja härski garagerock-ilmaisu sekä The Bad Seedsin viimeisimmät pitkäsoitot Dig, Lazarus, Dig!!! (2008) ja Push The Sky Away (2013) ovat osoittaneet Nick Caven hyvän vireen toistaiseksi pysyväksi olotilaksi. Juuri nyt mies on jälleen ajankohtainen Iain Forsythin ja Jane Pollardin ohjaaman 20,000 Days On Earth -dokumenttielokuvan ansiosta.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.