Mirel Wagner

When The Cellar Children See The Light Of Day

(Sub Pop)

8Toisinaan ensivaikutelma on täysin väärä. Kun näin Mirel Wagnerin livenä ensimmäisen kerran, olin pöyristynyt keikan huonoudesta. Soitto ei sujunut, laulu ei kulkenut, tunnelma oli vaivaantunut ja artisti näytti nääntyvän lavaa paahtavan auringon alle. Helsinkiläisten hehkutus ei tuntunut pelkästään liioitellulta vaan pilanteolta.

Huhujen ja oman kokemukseni ristiriita sai minut uteliaaksi, joten hankin käsiini Wagnerin ensialbumin. Järkytyin jälleen, mutta siksi, että olin yhden huonon keikan vuoksi ollut vähällä jäädä paitsi niin loistavasta musiikista. Wagnerin synkän, akustisen folkin raakuus, herkkyys ja paljaus puri ihon rikki ja ruiskutti mustaa sen alle.

Erinomainen debyytti selitti myös keikan surkeuden. Wagnerilla ja hänen taiteellaan ei ole toimintatakuuta. Niillä on hyvät ja huonot päivänsä, koska ne ovat elossa.

Wagnerin toinen albumi on yhtä alastonta kamaa kuin debyyttikin, mutta se petraa kaikilla tuotannon osa-alueilla. Wagner laulaa lämpimämmin ja sävykkäämmin ja hänen alkeellisessa kitaransoitossaan on uutta varmuutta… ja siinäpä ne tuotannolliset osa-alueet ovatkin. Tässä harvassa seurassa satunnainen slidekitara, piano ja sello sävähdyttävät kuin outo ääni tyhjässä talossa.

Wagner laulaa kuolemasta ja muista valitettavista asioista nuoren naisen elämää hehkuvalla äänellä. Hetkittäin se luo vaikutelman vaarattomasta goottiromanttisesta lavastuksesta, mutta paljon useammin aidosta sielun demonien manauksesta.

Kun kellarissa kasvaneet lapset näkevät päivänvalon, heidän silmiinsä sattuu pitkään ja pahasti. Samanlaista särkyä synnyttää alitajuntaan kätkettyjen asioiden kaivelu. Se onkin ainoa työ, jonka kyytipojaksi Mirel Wagneria voi soittaa. Hän ei tee taustamusiikkia.

Ari Väntänen

Kommentointi on suljettu.