Manna

Rohkeaksi kasvanut

Manna varttui kulttuurien välissä. Aluksi se loi pelkoa ja yksinäisyyttä, myöhemmin rohkeutta kulkea omaa polkua.

Mulla on suomalainen äiti ja algerialainen isä. He tapasivat toisensa Pariisissa. Äiti teki siihen aikaan toimittajan töitä. Se oli ollut Beirutissa sota-aikana ja ajautunut sitten toimittajakavereidensa kanssa jonkun boheemin hippijoukkion mukana Pariisiin. Isä puolestaan opiskeli valtiotieteitä Pariisissa. Asuin siellä elämäni ensimmäiset neljä tai viisi vuotta.

Pariisista me muutettiin Algeriaan. Muistan kuinka viisivuotiaana Algeriassa kysyin äidiltä ranskaksi, että miksi me ei ikinä puhuta suomea. Äiti sanoi, että ei hän tiedä, kai se on vain unohtunut. Me sovittiin, että puhutaan sitä jatkossa enemmän.

Pari vuotta myöhemmin isä ja äiti erosivat, ja minä muutin äidin kanssa Suomeen. Olen kuitenkin aina pitänyt yhteyttä isän kanssa. Ainoastaan Algerian sisällissodan aikaan 90-luvulla oli pidempiä taukoja, kun lankapuhelin ei aina toiminut.

Aloitin koulun Suomessa. Se oli ranskalaissuomalainen koulu, koska ranska oli mulle siinä iässä yhtä vahva kieli kuin suomi, ja koska äiti halusi säilyttää yhteisen kielen isäni kanssa. Muut lapset nauroivat, kun saatoin sanoa vaikka ”bankki” ja ”gitara”.

Koulutukseltani olen yliopisto-dropout. Lukion jälkeen luin sosiologiaa ja sosiaalityötä kunnes musiikki vei mukanaan. Ennen yliopistoa opiskelin musiikkiteatteria ja Oriveden opistolla vuoden verran musiikkia. Musiikkia olen opiskellut muutenkin lapsesta saakka.

Musiikki on mulle todella luonnollinen ilmaisumuoto. Lauloin jo ennen kuin opin puhumaan. Lauleskelin melkein aina, paitsi silloin, kun olin sairas. Kun aloin taas laulaa, äiti tiesi, että olin paranemaan päin ja että kohta voisin taas mennä kouluun.

Olen kasvanut aika boheemissa perheessä. Jotkut asiat, jotka olivat monille muille tosi erikoisia, eivät olleet sitä mulle. Elämäntapa oli epäsovinnainen ja jälkeenpäin ajateltuna ajoittain turvatonkin. Äiti piti ystäviensä kanssa Helsingissä kasvisravintolaa, joita ei siihen aikaan ollut kovin paljon varsinkaan Suomessa. Ympärillä oli värikkäitä hahmoja taiteilijoista poliitikkoihin.

Myös rockmaailma oli minulle arkisempi ympäristö. Se näyttäytyi melkein tavallisena työnä. Veljeni Ranen (meillä on eri isät) kautta sain kosketuksen siihen, mitä oli olla suomalainen muusikko 80-luvulla. Nykyäänhän se ala on aika erilainen. Rane oli Smackin kitaristi, ja mä istuskelin pienenä niiden keikkabussissa ja Tavastian takahuoneessa. Perhepiirissäni oli tyyppejä, jotka hoitivat Hanoi Rocksin asioita, joten tapasin jo lapsena Andy McCoyn ja Sami Yaffan kaltaisia hahmoja.

SITOUTUMATON JA VAPAA

Mulla on kaksi lasta. Haluan opettaa heille, että he riittävät sellaisena kuin ovat. Se on todella tärkeä asia ymmärtää, koska siihen sisältyy kaikki. Ei tarvitse pyrkiä täyttämään muiden odotuksia vaan löytää oma tiensä ja omat arvonsa. Parasta, mitä vanhempana voin tehdä, on rakastaa lapsiani pyyteettömästi. Luoda heille omanarvontuntoa ja tervettä itsensä hyväksyntää.

Tuo kai korostuu siksi, että mulla on ollut vaikeuksia hyväksyä itseni.

Nuorena en sopeutunut suomalaisten joukkoon ulkonäköni puolesta. 80-luvun lopulla täällä oli paljon vaaleita, ruskeaihoisia barbeja. Minä puolestani olin pieni, laiha ja kalpea poikatyttö, joka kulki haalareissa.

En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään kulttuuriin. En koe olevani tarpeeksi suomalainen, ranskalainen tai algerialainen. Se on ulkopuolisuuden tunne, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vahvemmin se on myös tunne oman tien kulkemisesta. En ole varma, haluanko edes kuulua mihinkään.

Kuuluin kerran monikulttuurisen teatteriryhmään. Siellä mulle sanottiin että ”sua on vähän vaikea roolittaa, kun et ole tarpeeksi suomalaisen näköinen etkä oikein ulkomaalaisenkaan. Et oikein sovi mihinkään.” Silloin tunsin vihaa ja surua.

Kulttuurien välissä kasvaminen on vaikuttanut minuun todella vahvasti ja hyvin monella tavalla. Se näkyy siinä, miten elän ja teen musiikkia. Olen todella huono sitoutumaan mihinkään kuppikuntiin. Mulle on hyvin tärkeää olla taiteessani sitoutumaton. En ole kiinnostunut ainoastaan kuulijamääristä, vaan ajattelen musiikintekoa elämäntapana ja pitkänä kaarena. Loppujen lopuksi musiikin suurin arvo minulle on sen taiteellinen arvo.

Sitoutumattomuus on yksinäisyyttä mutta samalla myös voimavara. Ilman sitä en luultavasti voisi tehdä omaa musiikkiani niin kuin nyt sitä teen.

En ole koskaan kokenut valtavaa kaupallista menestystä, mutta voisin kuvitella, että sellaisen koettuani alkaisin pelätä siitä ruodusta poistumista, että en menettäisi mitään. Kun ei ole markkinakoneistoa, joka odottaa valtavaa tulosta, niin on vapaus tehdä sitä mikä kiinnostaa. Olen tehnyt sooloalbumeja, ja nykyään olen myös yksi Kerkko Koskinen Kollektiivin laulajista. Soolourani on sivussa valtavirrasta, kun taas Kollektiivi on kultalevyjä myyvä laajan yleisön yhtye.

ITSENSÄ VOITTANUT

Musiikki on työ mutta samalla myös asia, josta nautin eniten. Tämä ei ole ollut mulle maailman helpoin ammatti ottaa haltuun. Olen joutunut ratkomaan monia hankalia itsetuntokysymyksiä. Vaikka olen laulanut koko ikäni, olen myös vähätellyt omia kykyjäni ja nähnyt itseni negatiivisessa valossa. Luonteessani on aina ollut vetäytyvyyttä ja arkuutta.

Nuorena mua pyydettiin moniin bändeihin laulajaksi. En uskaltanut mennä, vaikka olisin halunnut. Kun sitten tein ensimmäisen soololevyni, ajattelin pystyväni kyllä laulamaan mutta en missään nimessä esiintymään. Seuraavaksi olin sitä mieltä, että pystyn laulamaan, esiintymään ja sanoittamaan mutta en säveltämään. Sen jälkeen mietin, että kyllähän mä säveltämäänkin pystyn, mutta en tuottamaan. Ja kun sain kuulla, että Mark Lanegan piti musiikistani ja oli kiinnostunut yhteistyöstä, ajattelin, että enhän mä ansaitse, että Lanegan laulaa säveltämääni kappaletta.

Tuollaisia ääniä vastaan mä olen joutunut taistelemaan. Nykyisin teen kaikkia noita asioita ja tajuan hetkittäin, kuinka isoja ne mun lähtökohdistani ovat.

Esiintyminen jännittää edelleen, mutta nykyään uskallan olla lavalla omana itsenäni, kaikkine puolineni: ”Tämä on taiteeni, tunteeni, tilani ja keikkani – jos ei kiinnosta, ole hyvä ja poistu. Jos kiinnostaa, jaan tämän enemmän kuin mielelläni kanssasi, ja olet tärkeä minulle.” Enkä tarkoita tuolla mitään pintapuolista ylpeilyä, vaan terveempää omanarvontuntoa.

Tässä ammatissa on koko ajan altis ihmisten hyväksynnälle ja paheksunnalle. Kun olet framilla, suhun voidaan projisoida mitä tunteita tahansa. Mun on ollut vaikeaa ottaa vastaan kehuja, ja haukut ovat menneet syvälle. Nykyisin mulla on enemmän voimia kestää sekin puoli.

Tänä päivänä olen rohkea. Teen asioita, jotka pelottavat minua. Olen kirinyt kiinni kaiken sen, mitä en ennen uskaltanut yrittää. Nyt kuljen siihen suuntaan, mikä mua milloinkin inspiroi. En enää anna epäonnistumisen pelon halvaannuttaa. Monta vuotta pelkäsin valtavasti. Nykyisin sanon ”joo” kaikkeen kiinnostavaan. Jos tuntuu, että saappaat ovat liian isot, hyppään niihin pää edellä.

ARI VÄNTÄNEN

Mariam ”Manna” Jäntti
s. 3.2.1977 Pariisissa, asuu Helsingissä
Muusikko, laulaja, säveltäjä, sanoittaja. näyttelijä
Sooloalbumit: Sister (2007), Songs of Hope and Desire (2009), Shackles (2011), Blackbird (2014)
Yksi Kerkko Koskinen Kollektiivin laulajista
Ajankohtaista: Blackbird-albumi ilmestyy 24.10.2014. Levynjulkaisukeikka on 31.10.2014 Kulttuuritehdas Korjaamolla, Helsingissä. syksyn muut keikat: 07.11. Turun Klubi (+ Yona), 29.11. Espoon Sellosali, 05.12. Vaasan Ritz
http://www.manna-music.com/

 Manna3_c_Chris_Vidal
Kuva. Chris Vidal

Kommentointi on suljettu.