John Densmore

Suljettujen ovien takana

The Doorsin rumpali elää Los Angelesissa, voi hyvin ja kirjoittaa nautiskellen.

The Doors teki merkittävän osan niistä lauluista, jotka soivat hippiliikkeen, Vietnamin sodan, vastakulttuuritoiminnan ja aktivismin ajalla, kuusikymmentäluvun lopulla. Liki viisikymmentä vuotta ja sata miljoonaa myytyä albumia myöhemmin kaikki tuntevat sen musiikin.

Useimmille The Doors on yhtä kuin sen nuorena kuollut laulaja Jim Morrison. Mutta vaikka palvotun keulakuvan pitkä varjo peittääkin koko bändin, The Doors oli kuitenkin neljän lahjakkaan muusikon muodostama yhtye.

Kosketinsoittaja Ray Manzarekin kuoltua viime vuonna kvartetin soihtua kantavat vielä kitaristi Robby Krieger ja rumpali John Densmore. Sue päätyi haastattelemaan The Doorsin rumpalia kummallisen kohtalon oikun kautta.

Opiskelit nuorena musiikkia. Oliko muusikoksi ryhtyminen sinulle aina selvää?
– Olin korviani myöten rakastunut musiikkiin, mutta en koskaan uskonut, että voisin ansaita sillä elantoni. Kun college-opintoni menivät penkin alle, päätin koettaa onneani musiikkialalla.

The Doorsin ura oli lyhyehkö, mutta bändi julkaisi albumin vuodessa, joskus kaksikin, ja siitä tuli valtavan suosittu. Levyttämänne albumit vuoden 1967 nimettömästä debyytistä vuoden 1971 LA Womaniin ovat tärkeä osa sen ajan kulttuurista maisemaa. Uskoitteko olevanne mukana muuttamassa maailmaa vai näittekö itsenne viihdyttäjinä?
– Bändi oli koossa vain kuusi vuotta, mutta sinä aikana me teimme jatkuvasti töitä. Paitsi tietysti nukkuessamme. Artistien kuuluu peilata omaa aikaansa. Meidän aikanamme kansalaisoikeudet, rauha ja naisten oikeudet olivat otsikoissa melkein joka päivä.

Huumeet olivat vahvasti läsnä The Doorsin aktiiviaikana. Ei kuitenkaan niinkään juhlintahuumeet kuin sellaiset päihteet, jotka muuttavat aistihavaintoja ja ajattelua. Oliko aineilla osuutta siihen, miltä 60-luvun lopun bändit kuten The Doors kuulostivat?
– Siihen aikaan suosittuja olivat itsetutkiskeluhuumeet kuten ruoho ja LSD. Niiden myötä musiikki ja sanoitukset alkoivat käsitellä ihmisen sisäistä elämää. Sen jälkeen kokaiinista ja heroiinista tuli suosittuja aineita. Niitä me emme hyväksyneet.

Jim Morrison kuoli Pariisissa heinäkuun kolmantena päivänä vuonna 1971. Nykyisin ihmiset näkevät hänet rockikonina, myyttisenä olentona ja symbolina. Sinä tunsit Morrisonin – mitä sinun mieleesi tulee, kun ajattelet Jimiä?
– Mieleen tulee levoton, älykäs collegenuori, joka rakensi itsestään myytin. Sitten hän ei pitänytkään siitä, mitä oli rakentanut. Jim oli ylpeä musiikista, jota loimme. Sen sijaan julkisuus ja kohut kyllästyttivät häntä.

The Doorsin ura jatkui hiukan pidempään kuin muistetaan. Te julkaisitte kaksi studioalbumia Morrisonin kuoleman jälkeen. Other Voices ilmestyi syksyllä 1971, Full Circle vuotta myöhemmin. Tuntuiko teistä silloin siltä, että The Doors voisi jatkaa ilman Jim Morrisonia?
– Ray, Robby and minä emme halunneet luopua siitä hyvin toimivasta musiikillisesta suhteesta, jonka olimme välillemme luoneet. Levytyssopimuksen mukaan olisimme voineet tehdä viisikin albumia, mutta teimme vain kaksi. Pari levyä tehtyämme tajusimme, että ilman Jimiä bändistä puuttuu ydin.

The Doorsin jälkeen perustit Robby Kriegerin kanssa The Butts Bandin, joka toimi pari vuotta ja teki pari rocklevyä. Sen yhtyeen hajottua siirryit aivan toisenlaisiin kuvioihin: kiersit maata Bess Snyder & Co -tanssiryhmän kanssa.
– The Butts Band perustettiin yksinkertaisesti siksi, että minusta ja Robbysta oli hauskaa soittaa reggaevaikutteista rockia. Tanssiryhmän kanssa työskentely taas oli toisenlainen haaste. Se oli tosi stimuloiva juttu siihen aikaan, koska se oli minulle jotakin ihan uutta.

Tanssiprojektin jälkeen siirryit teatterin puolelle, muun muassa käsikirjoitit joitakin näytelmiä. Olet kirjoittanut myös kaksi kirjaa. Riders on the Storm ilmestyi vuonna 1990 ja The Doors: Unhinged — Jim Morrison’s Legacy Goes on Trial viime vuonna.
– Pidän kirjoittamisesta todella paljon. Etsin musiikkia lauseiden välistä. Kolmas kirjani on jo työn alla.
The Doors: Unhinged -kirjassa kerron muun muassa, miksi en lähtenyt The Doors of the 21st Century -kiertueelle, jonka Ray ja Robby tekivät laulaja Ian Astburyn kanssa joitakin vuosia sitten.

The Doors: Unhinged — Jim Morrison’s Legacy Goes on Trial käsittelee musiikin käyttämiseen liittyneitä kiistoja The Doorsin entisten jäsenten välillä. Ray Manzarek kuoli sappitiehytsyöpään keväällä 2013. Miten nuo riidat vaikuttivat ystävyyteenne?
– Me vieraannuimme toisistamme pariksi vuodeksi. Kun Ray sairastui, hoidimme välimme kuntoon.

Nettisivuillasi on linkki Bioneers-nimisen järjestön sivuille. Mistä siinä on kysymys?
– Bioneers on ajatushautomo, joka pyrkii ratkomaan ympäristöongelmia. Olen esiintynyt siellä ja pitänyt puheen.

Olet syntynyt Los Angelesissa ja asut siellä edelleen. Mikä sinut pitää siinä kaupungissa?
– Täkäläinen nainen. LA Woman.

Täytät 70 vuotta joulukuun ensimmäisenä päivänä 2014. Miltä se tuntuu?
– Tunnen olevani vanha mutta en silti vanha. Olen onnellinen siitä, että olen selvinnyt tähän saakka. Olen innoissani tulevaisuudesta.

ARI VÄNTÄNEN

jd
Kuva: Scott Mitchell

Kommentointi on suljettu.