How cool am I?

Ilkka Lappi

Sue 10/2014

Kun minä olin pieni, isäni oli suurin sankarini. Isäni oli tietenkin kaikin mahdollisin tavoin maailman siistein tyyppi, mutta erityisen siistiksi isän teki se, että hän tunsi kaikki muutkin siistit tyypit. Niin kuin levykauppojen työntekijät ja musiikkitoimittajat.

Musiikin parissa työskenteleviä tyyppejä kovempia olivat vain oikeastaan muusikot. Ja niitäkin isäni tunsi.

Minulle kävi varsin pienenä selväksi, että rakastan musiikkia. Se on ensirakkauteni, eikä meillä oikeastaan koskaan ole ollut huonoja aikoja.

Melko pienenä minulle myös kävi selväksi, että olen varsin heikkolahjainen, mitä soittamiseen tulee. Yritin kyllä rumpuja, koskettimia ja kitaraa, mutta taito, rytmitajuttomuus ja kärsivällisyyden puute torpedoivat minut ihan tavalliseksi kokovartalopeili-ilmakitaristiksi.

Minun nuoruudessani, aikana ennen nettiä, musiikkitoimittajat olivat jumalolentoja, joilla oli hallussaan paratiisin vippikortti. He tunsivat kaikki ja he kirjoittivat musiikista ja muista Elämän Tärkeistä Asioista.

Joskus teinivuosina, eli noin 1990-luvun puolivälissä, oman kaikkivoipaisuusharhani riepotellessani pientä sieluani, aloin myös kyseenalaistamaan lukemaani. Ehkä rocktoimittajat eivät olleetkaan aina ja kaikessa oikeassa.

Oikeassa olemisen indikaattorina toimivat totta kai vuodenvaihteen tienoilla lehdissä julkaistut vuoden parhaiden levyjen listaukset. Toimittajien valinnat syynättiin suurennuslasilla ja oltiin syvästi närkästyneitä, jos toimittajat valitsivat listoilleen paskaa tai ylipäätään jotain mitä ei omalla pieteetillä Exceliin hakatulla listalla ollut.

Sue ui ensimmäistä kertaa tajuntaani 1990-luvun loppupuolella. Valitettavasti tarinan yksityiskohdat, kuten tarkka vuosi tai mikä numero se oli, ovat unohtuneet. Mutta kuinka huumaava tunne se olikaan, kun Väntäsen listalla oli jokseenkin tolkullista musiikkia. Ei sitä mainstream-hiihtelyä, joka on pakko valita listalle uskottavuuden vuoksi, mutta ei myöskään marginaalin marginaalissa viittä ihmistä viihdyttävää progeilua.

Tuon jälkeen Suea tuli luettua muutenkin tarkkaan. Vähitellen huomasi, että on joukossa myös muita toimittajia, jotka kuuntelevat hyvää musiikkia. Sue tuli osaksi arkea ja odotin sen ilmestymistä.

Jossain vaiheessa tajusin, että minä voisin kirjoittaa musiikista. Tuosta meni vielä pitkä aika ennen kuin rohkaistuin kysymään päätoimittaja Nurmiselta, olisiko tarvetta uudelle kirjoittajalle.

Olin toki kirjoittanut musiikista omaksi ilokseni ja hiukan työkseni, mutta vasta Suessa olin ihan oikeassa musiikkilehdessä. Runsaan 25 vuoden haaveilun jälkeen olin itse saanut paratiisin vippikortin.

Kirjoitan tätä 34-vuotissyntymäpäivänäni ja katselen kahdeksan kuukauden ikäisen poikani kävelyharjoituksia. Vaikka ajat ovatkin muuttuneet, en voi olla miettimättä, miten poikani minut joskus näkee. Olenko siisti tyyppi, swag tai jotain muuta, kun tunnen tyyppejä? Olen ollut rocktoimittajakin.

Ilkka Lappi

Kommentointi on suljettu.