ARCADE FIRE: Funeral (Merge)

Jari Mäkelä

Sue 9/2014

Yhdysvalloissa syyskuussa 2004 julkaistu Funeral on tärkeimpiä Replay-sarjaan valitsemiani levyjä. Se on rankattu Sue-lehden kirjoittajien toimesta 2000-luvun yhdeksänneksi parhaaksi albumiksi ulkomaiden sarjassa. Monen muun popmedian vuosikymmenlistauksessa Funeral on keikkunut vieläkin korkeammalla, ja useita kertoja se on noteerattu kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon.

Vaikka indielevymerkki Merge oli aiemmin julkaissut Neutral Milk Hotelin In The Aeroplane Over The Sean (1998) ja Magnetic Fieldsin 69 Love Songsin (1999) kaltaisia klassikkolevyjä, oli Funeral sen ensimmäinen Billboardin top 200 -listalle yltänyt albumi. Levyn ilmestymistä juhlittiin blogistaniassa ennenkokemattomalla pöhinällä. Euroopan julkaisua odotettiin vesi kielellä. Lopulta levy ilmestyi täällä helmikuussa 2005 BMG:n alaisuudessa toimineella perinteikkäällä Rough Tradella, joka oli vastannut myös The Strokesin ja The Libertinesin julkaisuista.

Funeral kykeni täyttämään siihen kohdistetut valtavat odotukset. Se oli pitkään aikaan ensimmäinen täysin originaalilta kuulostanut pitkäsoitto. Tottakai sitäkin piti verrata johonkin. Arcade Firen modernista barokkipopista kuulsivat hieman Talking Heads sekä nokkamies Win Butlerin suosikki The Cure, mutta etenkin viimeisimpien albumien The Flaming Lips. Funeral kuulosti juuri sellaiselta hurmioituneelta messuamiselta kuin The Polyphonic Spree -levyn olisi mielestäni pitänyt kuulostaa.

Juttelimme Tomi Tuomisen kanssa hiljattain albumista. Hän muisteli, että se oli ensimmäinen vinyyli, jonka hän hankki mentyään töihin levykauppaan. Kohokuvioista avattavaa kantta ihastelimme molemmat. Se näytti viilutetulta. Sitä piti haistella, josko siinä olisi ollut vielä puun tuoksua jäljellä. Nuuhkin kantta tätä kirjoittaessani.

Funeral onnistuu siinä, missä Mercury Revin uutukainen (The Secret Migration, kirj. huom.) ja valtaosa viimeaikojen trendipoppareista on epäonnistunut. Se herättää tunteita ja irrottaa kuulijansa arjesta. Se on yhtä aikaa mieltä nostattava ja äärimmäisen koskettava kokemus, jonkalaiset ovat tämän ajan sarjatuotantopopissa valitettavan harvinaisia” (Tomi Tuominen, Sue 3/2005).

Albumi on miltei täydellinen, mutta bändin ja Funeralin taustalta löytyi myös tarina, joka uuden menestystuotteen lanseeraamiseen vaaditaan. Yhtye syntyi Montrealiin vuonna 2000 opiskelemaan muuttaneen lauluntekijä Win Butlerin ja hänen siellä tapaamansa Régine Chassagnen ympärille. Butler oli viettänyt koko ikänsä hyvin perhekeskeistä elämää. Uudessa kaupungissa bändistä tuli hänen uusi perheensä, johon pikkuveli Willkin liittyi pari vuotta myöhemmin.

Will suostutteli yliopiston taidetapahtuman avajaisissa jazzia laulaneen Réginen liittymään ystävänsä Josh Deun (mm. yhtyeen nettisivujen suunnittelija ja Butlerin bestman, ei ole jatkanut jäsenenä) kanssa perustamaansa Arcade Fireen. Vuonna 2003 Butler ja Chassagne menivät naimisiin ja bändi julkaisi vuotta aikaisemmin äänittämänsä omakustanne-ep:n.

Tuoreen avioliiton autuudessa paistatellut pariskunta koki menetyksiä. Réginen isoäiti kuoli kesällä 2003, ennen Funeralin äänitysten aloittamista. Tuleva albumi sai nimelleen vahvistuksen, kun Winin ja Willin isoisä, swing- ja exotica-muusikko Alvino Rey kuoli helmikuussa 2004. Tarina vaati vielä yhden uhrin, sillä bändin multi-instrumentalisti Richard Reed Parryn täti menehtyi huhtikuussa 2004, kun äänitykset olivat jo valmina.

Hautajaisteemastaan huolimatta Funeral ei ole synkkä levy. Arcade Firen surupuku ei ole musta, vaan söpö kukkamekko. Vakavuudestaan huolimatta ilon kyyneleet silmiin nostattava, optimistinen ja ylösrakentava musiikki kuulostaa ajattomalta. Albumi täyttää sydämen pakahduttavalla lämmöllä.

Neliosaisesta Neighborhood-sarjasta kolme ensimmäistä julkaistiin myös singlenä. Näistä oma suosikkini Neighborhood #3 (Power Out) kuvaa Montrealia viikon ajan piinannutta sähkökatkosta.

Parhaiten menestynyt single, Rebellion (Lies) -hymni on bändin tunnetuimpia kappaleita. Se pääsi osuvasti mukaan Mullan alla -televisiosarjan viimeisen kauden jaksoon.

Marraskuussa 2005 lohkaistu viides ja viimeinen single Wake Up rankattiin NME:n toimesta vuosikymmenen 25. parhaaksi biisiksi.

Funeralin myötä Arcade Firesta tuli maailman suosituin indierock-yhtye. Levyt nousivat USA:n listakärkeen, mutta Neon Bible- (2007) ja The Suburbs -albumien (2010) soundi oli tyypillisempi nolkytluvun lopun indierock-soundi. Toisinaan levyetiketissä olisi voinut lukea The Killers, The Editors tai vaikkapa The National. James Murphyn tuottamalla Reflektorilla (2013) Arcade Fire sai edesmenneen LCD Soundsystemin soihdun kantaakseen.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.