Unioni Festivaali: Arch Enemy, Insomnium, Lost Society

19.9.2014, The Circus, Helsinki

Pääkaupunkimme sai syksylle uuden metallisen sisäfestivaalin, kun ydinkeskustan menoluola The Circuksessa vietettiin Unioni Festivaalia kahden toisistaan oivallisesti poikkeavan iltaman muodossa. Perjantaina lavan täytti kirjava katselmus kolmen eri genren kuumimpia nimiä.

Sen ihmeempiä festivaalielementtejä en tapahtuman puitteista noteeraa. Mitä nyt narikan kyljessä myydään hodareita. Voihan toki olla, että tarjolla on nimikkodrinksuja tai vastaavaa yksityiskohtaa, mutta loputtoman ihmismuurin takia en baaritiskillä juurikaan vieraile. Niin, se väen paljous. The Circus on täysi kuin turusen pyssy, kuulopuheiden mukaan jopa ylikansoitettu.

Saapuessani paikalle illan avaaja The Man-Eating Tree viimeisteli jo lyhyenläntää esitystään, joten uuden vokalistin kengänkoko Tuomas Tuomisen jättimäisissä saappaissa jäi vielä allekirjoittaneelle arvoitukseksi.

Vaikka Lost Societystä on jo ihan turha ylistyssanojen muodossa esitelmöidä, onnistuu poikain energialataus yllättämään joka ikinen kerta. Musiikkinsahan ei juuri krumeluureja sisällä, mutta nuorten miesten riehumista seuratessa on helppo kuvitella, minkälainen paukku esimerkiksi nuori Metallica on oman breikkauksensa kynnyksellä aikoinaan ollut. Lavalla räiskyy puhdas pidättelemätön energia. Väitän, että jo nyt ollaan siinä pisteessä, ettei yksikään yhtye kiljahtele riemusta saadessaan Samy Elbannan miehistöineen lämmittelijäkseen.

Sen verran viimeisimmästä vedosta tuli kuitenkin uutta opittua, että maltillisemmassa mitassa junnu-thrash toimii normisettiä paremmin. Kun Jyväskylän pyörremyrskyllä oli ainoastaan reilu puolen tunnin aikaikkuna käytettävänä, vaikutti kiire jopa tuttua myllytystä kovemmalta.

Viime keväästä asti uuden albuminsa Shadows Of The Dying Sunin tiimoilta kiertänyt, edellisyhtyeeseen nähden jo setämiesikään ehtinyt Insomnium saattaa hävitä monelle nuoremmalle yhtyeelle yllätyksellisyydessä, mutta edustamansa melodisen kuolonjyrinän saralla sille ei tältä planeetalta haastajaa löydy.

Yhtyeen keikat ovat tähän mennessä ymmärrettävästi keskittyneet tuoreen julkaisun esitelmöintiin, mutta tälläpä kertaa ilmoille kajahti tuttujen veisujen rinnalla myös kolme hieman harvinaisempaa livepalaa: The Harrowing Years, aikoinaan singlenä ja myöhemmin One For Sorrown (2011) bonusraitana julkaistu Weather The Storm sekä ainut vanhemman materiaalin ystäviä hellinyt Daughter Of The Moon. Jotakin bändin fanikannan murroksesta luultavasti kertoo viimeksi mainitun vastaanottama, sangen kädenlämpöinen vastaanotto.

Illan pääesiintyjällä oli näilläkin nurkilla näytön paikka. Nyt pyrähdetty minirundi (myös Tampere, Joensuu ja Jyväskylä) käsitti Angela Gossowin yhtyeen ärjyjänä korvanneen Alissa White-Gluzin ensimmäiset Suomen-keikat illan melodeath-yhtyeistä sen rivakamman, ruotsalaisen Arch Enemyn keulilla.

Viimeisimmällä pitkäsoitolla, War Eternal, odotetun piristysruiskeen bändin poljentaan mukanaan tuonut kanadalaisneito ei kuitenkaan näyttäisi tuoneen bändin livepresenssiin mitään mitä se ei olisi jo aiemmin ollut.

Yhtye ei ole sitten viime kohtaamisen muuttunut mihinkään. Edelleen olo on kuin keskinkertaista toimintaelokuvaa tuijottaessa, kun kohokohdat summanneen trailerin myötä kohonneet ennakko-odotukset ropisevat kohisten alas.

Viimeisimpien musiikkivideoiden välittämästä vimmasta ja vaaran tunteesta ei ole tietoakaan. Sinänsä tarttuva musiikki happanee ulkoa opeteltujen kyykkyasentojen ja hevimerkkien tiimellyksessä alta aikayksikön millintarkan suorittamisen ja dynamiikkapuuttoisen äänenpaineen kuristuksessa. Toisin kuin ennen Arch Enemyä esiintynyt, yhtä lailla kerta toisensa jälkeen tuttu ja turvallinen mutta vilpittömyydessään viihdyttävä Insomnium, on Michael Amottin kipparoima jättiläinen silkkaa muovia.

Ensimmäinen Unioni Festivaali artistikattauksineen osui ostavan yleisön makuhermoon jopa yllättävän onnistuneesti. Jokainen kahden illan aikana esiintyneistä yhtyeistä on keikkaillut näillä nurkilla useaan otteeseen, osa jopa koko viime kesän ristiin rastiin pitkin maata, mutta melodisen metallin ystävät eivät vaikuta saavan suosikeistaan tarpeekseen.

Henri Eerola

Kommentointi on suljettu.