Sweden Rock 2014: perjantai

06.06. Sölvesborg, Ruotsi

Perjantai 6.6.14

6.6. on Ruotsin kansallispäivä ja festareilla asiaa on perinteisesti juhlistettu. Milloin Sabatonin toimesta, milloin paikallisen Kuorosodan voittajan. Nyt lauteille astui astetta kiinnostavampi soittaja kansallislaulua tulkitsemaan. Muiden muassa ABBAn kanssa työskennellyt Janne Schaffer esitti viisun kitaralla nuoren naislaulajan kanssa, jonka nimi valitettavasti livahti ohi korvien.

Oli jokseenkin kiusallista seistä tuppisuuna täysin palkein hoilaavan ruotsalaisyleisön keskellä. Syy läsnäoloon ei ollut itse juhlallisuuksissa, vaan siinä, että välittömästi niiden jälkeen lavalle astuisi vuosien tauon jälkeen Talisman. Bändin sielun, Marcel Jacobin itsemurhasta tulee ensi kuussa kuluneeksi viisi vuotta, joten ajankohta tribuutille oli sopiva.

T

Valitettavasti Jacobin tilalle värvätty Johan Niemann ei ollut ainoa varamies. Alkuperäiskitaristi Frederik Åkesson oli liian kiireinen Opethin kera, joten skebaa soitti Pontus Nordgren – jolla toki hänelläkin on yhteistä historiaa Talismanin kanssa. Rummuissa sentään oli Jamie Borger, jonka edellisviikon viisikymppisiä samalla juhlittiin. Show’n keskipiste oli kuitenkin Jeff Scott Soto, joka energisellä olemuksellaan hallitsi lavan tapahtumia. Ja mikäpä oli hallitessa, yleisö otti sankarinsa vastaan lähes hurmioituneena ja bändillä itselläänkin näytti olevan kivaa.

Vaikka Jacobia muisteltiinkin, ei tunnelma missään vaiheessa muodostunut liian hartaaksi, vaan kyse oli nimenomaan hauskanpidosta. Tunnin setti oli liian lyhyt sooloineen ja välihöpinöineen, mutta tyytymätön siihen ei voi olla muuten kuin että Madonna-Seal-medleyn olisi voinut korvata jollain muulla biisillä. Millä tahansa.

Talisman kuulosti niin verevältä, että on sääli jos homma jää tähän yhteen keikkaan. Soto toki soittelee bändin materiaalia soolokeikoillaan, mutta kyllä aito olisi aina aitoa.

Ismo Karo

NWOBHM-bändi Jaguar sattui sopivaan väliin, joten pakkohan se oli käydä tsekkaamassa. Ja sen voi sanoa olleen kannattavan liikkeen, vaikkakin ei välttämättä musiikillisesti. Mikäli tietoni pitävät paikkansa, on bändin kitaristi ainoa alkuperäinen jäsen. Se ei haitannut, sillä laulusolisti jätti muun soittokunnan varjoonsa heti kättelyssä. Kyseessä oli jonkinlainen turboahdettu sähköjänis. ADHD voisi tulla muuten kyseeseen, mutta tuntuu tässä tapauksessa liian lievältä ilmaisulta.

Leveällä aksentilla englantia vääntänyt äijä hyppäsi heti ekan biisin aikana fotopittiin. Eipä tässä kyllin, tempaisi siitä sitten yhden fotarin tanssin pyörteisiin. Siitäpä sitä tulikin huumoria revittyä, koska kyseessä oli Inferno-mandaatilla paikalla työtään pyyteettömästi tehnyt herra Ylitalo. Mies tunnetaan armottomana brittihevin uuden aallon ystävänä, joten muikea hymy muutaman pyörähdyksen jälkeen selittyi sillä.

Myöhempiä kommervenkkeja solistilla oli muiden muassa lavarakenteissa kiipeily, joka nyt ei tietenkään ketään Michael Monroen nähnyttä hetkauta. Mutta kun rumpukorokkeen alta löytyi hyppykeppi, niin jopas alkoi taas nauru maittaa. Kyseisiä laitteitahan näkee enää lähinnä Aku Ankan sivuilla, joten saattoipa siinä nuorempi yleisönosa ihmetellä vielä minuakin enemmän. Hyppykepillä voi paitsi pomppia, myös ojennella mikrofonia yleisön ylle. Normaalia mikkiständiä pitempänä se on oiva vekotin myös siihen tarkoitukseen.

Jotta tämä ei ihan kokonaan menisi ulkomusiikillisten seikkojen puimiseen, lienee syytä sanoa sananen itse musiikistakin. Jaguar kuulosti harrastelijamaiselta, mutta hyvällä tavalla. Juuri tähän genreen sopivalla. Tässäpä yksi neuvo aloitteleville bändeille: kannattaa hommata kunnon vehkeet. Esimerkiksi tässä tapauksessa kitaristi veivasi Gibson Les Paulilla ja basistilla oli Rickenbacker. Paitsi että klassikkosoittimet kuulostavat hyviltä, ovat ne myös tyylikkäitä yleisön pällistellä. Mikäli nyt saavat silmiään irti vaikkapa nyt yleisön joukkoon sukeltavasta ja sieltä käsin laulavasta vokalistista.

Ja taas lipsuin asiasta, eli takaisin siihen. Pari Jaguar -levyä hyllystäni löytyy, olisi pitänyt kuunnella ne muistin virkistämiseksi ennen matkaa. Silloin olisin varmasti nauttinut esityksestä vieläkin enemmän, mutta hyvin se meni näinkin. Eikä asioiden näin ollessa tarvinnut edes muun yleisön lailla villiintyä kun hittibiisi Axe Crazy kiiri ilmoille.

Ismo Karo

Seattlesta on joskus tullut hyviäkin yhtyeitä, kuten 80-luvun puolivälissä kaksi hyvin erilaista albumia julkaissut Q5. Debyytti Steel The Light oli perusheviä jostain Priestin ja AC/DC:n välimaastosta, mutta kakkoslevy When The Mirror synteettistä aikuisrokkia, mikä karkotti esikoisen ystävät ja orkesterin peli oli pelattu. Sittemmin bändiläisiä on vaikuttanut kolme levyä julkaisseessa Nightshadessa, joka ilmeisesti on kokoonpanoltaan tällä hetkellä identiteettinen Q5:n kanssa.

Q

Alkuperäisjäseniä tämänhetkisessä Q5:ssä on kolme eli vokalisti Jonathan Scott K, kitaristi Rick Pierce ja basisti Evan Sheeley. Yhtyeen tunnetuin ja todennäköisesti vakavaraisin jäsen, mm. Eddie Van Halenin suosiman vibrakammen kehittänyt Floyd Rose on korvattu Metal Churchissakin soittavalla Rick Van Zandtilla, ja rumpujen takana huhki vakuuttavasti kehonrakennusta harjoittava Frankie Rongo.

Q5 oli ymmärrettävästi liikenteessä raskaammalla materiaalillaan, eikä kakkoslevyltä valitettavasti kuultu kuin kaksi otosta. Settiä tilkittiin Nightshaden materiaalilla, joka vaikutti kumminkin sen verran tasokkaalta, että tuotantoonsa pitänee tutustua. Alkupään ääniongelmista (jotka muutenkin häiritsivät päiväesiintyjiä) huolimatta mitä ilmeisimmin koko ajan jonkinlaista keikkaa tehneet musikantit saivat homman toimimaan, ja itselleni yksi festivaalin odotetuimmista keikoista osoittautui pitkän vartomisen väärtiksi vokalistin pienoisesta isäntämäisyydestä huolimatta.  Sekin tosin kääntyi sympatiaksi.

Mika Penttinen

TNT:n kymmenen vuoden takaisen Sweden Rock -keikan missasin perhesyistä. Välivuosina yhtyeen tila ei taas ole ollut kovin kiinnostava, sillä amerikkalaisvokalisti Tony Harnell jätti ryhmän vuonna 2006 palatakseen alkuvuodesta riveihin. Takaisintulon teemana on ollut yksi TNT:n huippuhetkistä, 25 vuoden takainen pitkäsoitto Intuition, josta luonnollisesti kuultiin lukuisia otteita. En ole ollut kovinkaan innoissani TNT:n myöhemmistä levyistä, mutta yllättävän hyvältä 2000-luvun alun tuotantokin kuului aikansa alavireäänimaailmasta vapautettuna.

TNT:n Japanissa 1989 kuvatun livevideon nähneet tietävät, että ryhmä nojasi lavalla jo noihin aikoihin harmonioissaan taustanauhoihin. Nyt sen sijaan lavalle oli marssitettu ylimääräisiä ihmisääniä kahden taustalaulajattaren muodossa. Ei Harnellin kitarisoissakaan toisaalta mitään vikaa ollut, mutta taustalaulut ovat vain alkujaan olleet studioversioissa sangen runsaat.

Harnellin vokaalien lisäksi TNT:n valtti on ollut kitaristi Ronni Le Tekrø, joka suu auki soitossa jätti Rudolf Schenkerinkin puulaakisarjaan, mutta kyllähän herran raajatkin toimivat, vaikken mikään soolospottien ystävä olekaan. Tärkeintä olivatkin ne kauan odotetut ikivihreät, kuten Seven Seas, 10.000 Lovers ((In One) ja Tonight I’m Falling, jotka kuulostivat aivan siltä kuin niiden pitikin.

Mika Penttinen

Kamelot pisti päälavalle pystyyn spektaakkelin. En ole bändin tekemisiä viime vuosina juuri seurannut, mutta jotain tiesin. Kuten esimerkiksi sen, että solistina on nykyään Seventh Wonderista napattu Tommy Karevik ja että taustalauluista huolehtivat kaikin puolin erinomaiset Elize Ryd ja Alissa White-Gluz. Tämän lisäksi mukana näytti olevan muitakin naispuolisia taustamuusikoita ja kunnon satsi pyrotekniikkaa.

Karevik paljastui nappiin osuneeksi valinnaksi Roy Khanin seuraajan virkaan. Svenski otti lavan totaalisesti haltuun. Catwalk oli ahkerassa käytössä ja teatraalinen esiintyminen sopi hyvin Kamelotin esittämään progressiiviseen power-metalliin.

Karevik esimerkiksi esitteli yleisölle näkymättömän volyyminapin. Sitä vääntämällä yleisön huudon sai kuulostamaan kovemmalta. Ja potikka toden totta toimi! Sen ollessa kaakossa metakka oli jo melkoinen!

Yleisönhuudatus lähti vähän lapasesta, eikä vähiten sen takia, että katsomassa taisi olla monta kaltaistani – siis sellaista, joka kuuli valtaosan biiseistä ensi kertaa. Forever kuitenkin oli kappale, joka kelpasi meille kaikille. Jostain syystä se mursi muurin yleisön ja yhtyeen välistä. Tämä tapahtui jopa ennen kuin kitaristi Thomas Youngblood juhlisti Ruotsin kansallispäivää soittamalla biisin sisään pienen pätkät Du gamla, du friaa.

Muuten Youngblood oli melko näkymätön, kävi sentään catwalkilla välillä kääntymässä ja antoipa Karevikin yhdessä vaiheessa hoitaa otteet ja tyytyi itse vain rämpyttämään. Ei mikään musiikillinen neronleimaus, mutta mukava kikka, joka upposi yleisöön. Kokonaisuutena Kamelot näyttäisi olevan areenakuosissa. Bändissä on juuri sopiva määrä teatraalisuutta, hyviä biisejä riittää ja eritoten laulusuoritukset ovat huippuluokkaa. Pyrojen kanssa pysyttiin myös kohtuudessa, joten kaikin puolin tyylikäs esitys.

Ismo Karo

Kovin usein ei näe alkuperäisessä Woodstockissa esiintyneitä bändejä. Useimmin jäljellä olevista taitaa olla nähtävissä Suomessakin usein käynyt Canned Heat. Vokalisti Bob ”The Bear” Hite kuoli yli 30 vuotta sitten, mutta bändissä on yhä edelleen tai taas mukana kaksi jäsentä legendaarisen festarin aikaisesta kokoonpanosta.

Itselleni Canned Heat oli aiemmin vain irtobiiseistä tuttu, ja jo keikan alkuvaiheessa päätin pitääkin asian sillä tolalla. Odotin juurevaa bluesrockia, mutta valitettavasti kyseessä oli enemmänkin bluesbändi. Eipä siinä mitään, ihan kivasti hitti Going Up the Country tai vaikkapa aloitus On the Road Again toimivat, mutta turhan lungilta bändi kuulosti Kamelotin areenametallin jälkeen. Oikeastaan ainoastaan varsinaisen setin päättänyt Let’s Work Together kuulosti odotuksieni mukaiselta.

Canned Heat meni heittämällä ”no, tulipa nähtyä” -osastoon, vaikka näkemistä tosin riitti. Kielisoittajat vaihtelivat instrumenttejaan biiseistä toiseen tarpeen mukaan. Milloin kitaristi bassotteli ja milloin basisti soitti kitaraa. Vähän joka ukko laulaa luikautteli ja yksi hemmoista hengitteli usein huuliharppuun. Kutsuivatpa lavalle kitaroimaan yhden biisin ajaksi jopa suomalaisen kiertuemanagerinsa, jonka nimi meni valitettavasti ohi korvien. Johtuen tietysti amerikkalaistyylisestä ääntämyksestä eikä missään tapauksessa siitä mistä luulette.

Olen kokenut alle kymmenen blueskeikkaa, joten on paha sanoa, oliko tämä omassa genressään minkä tasoinen. Ainakin bändillä ja osalla yleisöstä tuntui olevan kivaa. Canned Heatin kamat olivat ylivoimaisesti pienimmät, jotka olen ikinä Sweden Rockissa nähnyt. Saavutus se on sekin. Keikan aikana paikalla käväissyt melutason mittaaja ei mitä ilmeisimmin saanut viisariaan edes värähtämään.

Ismo Karo

WASPin livekunnosta on eri keskustelupalstoilla käyty kovaa väittelyä ja mielipiteet ovat olleet puolesta sekä vastaan. Ruotsin helteisessä perjantai-illassa bändi oli kerännyt sankoin joukoin kannattajiaan paikalle ja kyllähän WASP hyvässä vedossa oli.

Alkuintrona valomeren seasta kuultiin pätkiä WASPin koko tuotannosta. Soiton lähtiessä varsinkin keikan alkupuoli rokkasi; On Your Knees/Torture Never Stops, The Real Me, L.O.V.E. Machine, Crazy ja Wild Child piiskasivat yleisöä yhteislauluun. Hyvä niin, sillä Blackie Lawlessin oma ääni ei enää ihan parhaassa terässä ollut, ja muutenkin miehen olemus oli välillä vähän väsähtänyt. Bändin nuorempi kaarti piti kyllä liikettä yllä basisti Mike Dudan ja kitaristi Douglas Blairin sahatessa lavaa ympäri varsin pirteän oloisina.

Taustalla pyörivät videot loivat tunnelmaa vanhoilta ajoilta. Siihen maaliin osui myös keikan suurin ongelma: meiningin ollessa korkeimmillaan näytettiin pätkä The Crimson Idol -elokuvaa, joka johti samannimisen levyn biiseistä koostuvaan medleyhyn. Tämä katkaisi rokkaavan kamelin selän ja johti väistämättä tunnelman laskuun, vaikka kyseisellä levyllä erittäin hienoa materiaalia onkin. Blackie lupasi shown alussa erityiskeikan keskittyen kahteen ensimmäiseen levyyn, mutta ihan niin se mennyt. Myönnettäköön tosin, että lopun hitureista varsinkin Heaven’s Hung In Black sai kylmät väreet päälle.

Viimeisenä kuultu Blind In Texas loppui ennen aikojaan paikallisen taunon käytyä päätaululla. Juuri tulisuihkun alkaessa PA meni pimeäksi ja bändi katosi lavalta. Rumpali Dupke ei tätä ensin huomannut vaan jatkoi yksin takomistaan. Liekö keikka mennyt yliajalle. Enpä olisi halunnut olla Blackien tulilinjalla tuon jälkeen. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hieno veto.

Nikki Jääsalmi

Koko festivaalin ainoa pääesiintyjäpaikan arvoinen akti Black Sabbath piti aiemmin päivällä lyhyimmän koskaan näkemäni pressitilaisuuden. Ryhmä vietti täyteen ahdetussa teltassa noin kolme minuuttia, eikä bändin vastauksista saanut juuri mitään selvää taustalla jyränneen Kamelotin takia. Se sentään selvisi, että Ozzyn lempilaulu laulaa on yllättäen Paranoid. Kysymys California Jam ’74 -dvd-julkaisusta jäi taas avoimeksi.

B

Itse keikka oli huomattavasti tarkoituksenmukaisempi. Geezer Butlerin, Tony Iommin ja kiertuerumpali Tommy Clufetosin panosta ei ollut syytä epäillä, mutta Ozzy Osbournen äänen nykytilaa kyllä. Toisaalta, eihän Ozzyn parin vuoden takaisissa soolokeikoissa ollut huomauttamista, ja hyvinhän vanha pulunpurija paasasi nytkin. Sitten viime näkemän veteraanisolisti oli oppinut myös kukkumaan.

Setti ei eronnut paljoakaan siitä, jonka näin Provinssirockissa 1998. Kaksi uutta raitaa oli päässyt mukaan viimevuotiselta 13-levyltä, ja siinähän ne jyräsivät muiden mukana, vaikkeivät 70-luvun tuotannon sädekehää omaa. Tietenkin uutta vanhaa kuten Never Say Die, Killing Yourself To Live ja Sabbath Bloody Sabbath olisi mahtavaa kuulla, mutta Iommin elämäkerran mukaan Ozzy ei halua tarjontaa vaihdella. Meneväthän esimerkiksi nuo mainitut kappaleet melko korkealta.

Black Sabbathin paluusta tällä kertaa pois jätettyä Bill Wardia ei nykykunnossaan osannut kaivata. Vaihdetaanhan autoistakin rikkinäiset osat pois. Tosin Clufetosin megasettiä ihmetellessä tuli mieleen, kuinka pienellä patterilla Ward voimiensa tunnossa saman homman hoiti.

Butler ja Iommi nähtiin samalla lavalla viisi vuotta sitten murheellisissa merkeissä Heaven and Hellin heittäessä viimeisiä esiintymisiään. Lisäksi Iommilla oli teknisiä vaikeuksia koko keikan. Jos tämä jäi viimeiseksi kerraksi kun herrat näen, jäi tästä hieno muisto.

Mika Penttinen

Illan päätti parin viikon varoitusajalla Megadethin korvannut U.D.O.  Show pantiin liikenteeseen viimeisimmän levyn nimikappaleella Steelhammerilla ja yhtye selviytyi mainiosti tarjoillessaan kattavan kakun koko uransa ajalta.

Stefan Kaufmannin vielä ollessa bändissä keskityttiin lähinnä hänen aikakautensa biiseihin sekä Accept-lainoihin, mutta nyt oli toisin, ja kaiken muun hyvän lisäksi iänikuinen Princess Of The Dawn liian pitkine yleisöhoilotuksineen oli jätetty pois. Tietysti Acceptia kuultiin, mutta ne numerot oli jätetty loppuun kuin viimeisiksi herkuiksi kakun päälle. U.D.O:lla on kuitenkin sen verran yksinkertaisia ja tarttuvia kertosäkeitä, että yleisön laulaminen oli taattu.

Bändin esiintymistä oli myös ilo seurata, sillä soittajilla tuntui oikeasti olevan hauskaa keskenään. Varsinkin kitaraduo Kasperi Heikkinen – Andrey Smirnov soi komeasti yhteen. Udolla itsellään on ollut vuosien varrella ongelmia terveytensä kanssa, mutta hienosti mies jaksoi kirkua. Tokihan Saksan epävirallinen sumusireeni on menettänyt osan äänensä kirkkaudesta ja esimerkiksi Fast As A Sharkin alkuhuuto muistutti enemmän tuskaista parahdusta kuin viiltävää teräsääntä. Ikääkin herralla tosin on, joten se sallittakoon (aika yleinen ilmiö muuten tämän festivaalin esiintyjien keskuudessa). Bändin hyväntuulisuus jätti itsellekin positiivisen fiiliksen ja pisteet hienosta keikasta.

Nikki Jääsalmi

Kommentointi on suljettu.