Sweden Rock 2014: lauantai

07.06.2014 Sölvesborg, Ruotsi

Lauantai 6.6.14
Ruotsalainen Okej-lehti puffasi aikoinaan amerikkalaista Madam X -yhtyettä vahvasti sen maailmansuosioon nähden. Ilmeisesti yhtye sai kansankodissa myös kuulijoita, sen verran nelikko keräsi katsojia puolenpäivän aikaan Sweden Stagelle.

Aikoinaan vain yhden albumin julkaisseen yhtyeen lavahabitus etenkin laulaja Bret Kaiserin osalta toi mieleen samoilla lauteilla takavuosina esiintyneen Zinny Zanin Easy Actionin. Tähän yhtäläisyys onneksi kuitenkin jäi, sillä Elvis-imitaattorina leipätyökseen esiintyvä Kaiser oli ruotsalaiskollegaansa huomattavasti vetreämmässä kunnossa.

M

Bändin hajoamisen jälkeen näkyvimmän uran on tehnyt rumpali Roxy Petrucci Vixen-yhtyeessä, mutta siskonsa kitaristi Maxine on jatkanut soittamista pienemmissä kuvioissa. Eniten mainetta ja mammonaa entisistä Madam X -soittajista on taas kerännyt loppuaikojen vokalisti Sebastian Bach.

Tuoreesta takaisintulosta huolimatta yhtyeellä oli lavalla vauhtia ja vaarallisia tilanteita Chris ”Godzilla” Doliberin tuhotessa bassoja peräti kaksin kappalein. Tämänkaltaisessa menossa saattaa myös sattua haavereita ja käpälät aueta. Godzilla on ilmeisesti löytänyt ikuisen nuoruuden lähteen tai sitten lavalla oli Godzilla II, sillä niin paljon mies näytti 30 vuoden takaiselta itseltään. Roxyynkaan eivät olleet vuodet purreet. Maxinella taas oli kitaran lisäksi vahvasti lilaa myös luomissa.

Jonain vuonna Sölvesborgista tarttui mukaani Madam X:n pitkäsoiton cd-laitos, mutta se taitaa olla vielä muoveissa. Muistikuvat biiseistä olivatkin 30 vuoden takaa, mutta sen verran vahvasti ne olivat vieläkin pääkopassa, että tunnistin kaikki. Ainoa uusi kappale, singlenä julkaistu Another 80′s Rock Song (The Party Never Ends) kuulosti myös välittömästi tarttumapintaa omaavalta.

Mika Penttinen

 

Matkalla Madam X:stä The Rodsiin oli aikaa viivähtää tovi The Night Flight Orchestran keikalla. Kokoonpanoon kuuluu muiden muassa Soilworkin Björn ”Speed” Strid ja monessa mukana ollut Sharlee D’Angelo. Kyse lienee jonkinasteisesta terapiaryhmästä, koska musiikkinsa ei ole metallia, vaan 70-lukuista stadion rockia. Pieni Rock Klassiker Stage kävikin ahtaaksi kun isot miehet kävivät hommiin.

Livenä kokoonpanoon oli näköjään lisätty yleismies Jantunen (nimi muutettu). Ukkelin arsenaaliin kuului bongorumpujen ja kitaran lisäksi kaikenlaisia kilistimiä. Jo siitä voi päätellä että meininki oli parhaimmillaan mahtava. Strid lauloi korskeasti jalka monitorilla ja rytmiryhmä (D’Angelon lisäksi rumpali Jonas Källsbäck) groovasi ihan törkeän hyvin! Soittokunnan metallinen habitus loi jännän kontrastin, jota vahvistimen päälle istumaan laitettu täytetty huuhkajakin tuntui ihmettelevän.

Melkeinpä harmitti lähteä alle puolen tunnin jälkeen seuraavalle rastille. Siitäkin huolimatta, että liito ei keskitempoisissa ja hitaissa biiseissä ollut ihan niin uljasta kuin nopeissa. Joka tapauksessa tarttuvia säkeitä riittä, sekä mahtia ja pontta. Toivottavasti siis projekti ottaa tulta alleen ja saan joskus tilaisuuden tsekata sen uudestaan paremmalla ajalla.

Ismo Karo

TNT:n ohella Danger Danger jäi allekirjoittaneelta väliin vuonna 2004. Tupla-D:n kohdalla vahinkoa ei pystynyt kymmenen vuotta myöhemmin täysin paikkaamaan, sillä vokalisti Ted Poleyn äänijänteet ovat mitä ilmeisimmin kärsineet kovatahtisesta soolokeikkailusta. Jo Danger Dangerin aloitus oli vähintään outo. Bändi teki päälavalla viime hetken soundcheckiä eikä orkesteria edes kuulutettu lauteille.

T

Danger Danger latasi heti täysillä Rock American ja Under The Gunin kaltaisilla lajinsa muotovalioilla, mutta laulusta ei kuulunut kuin suurin piirtein pihaus. Poleytä paremmin vokaalit hoitivatkin takanani notkuneet ruotsalaisneidot. Meinasin jo karata koko tilaisuudesta pilaamasta päivääni, mutta soundien parannuttua ja laulumiehen saatua jotenkin äänensä auki hän kykeni juuri ja juuri välttävän ja kelvollisen väliseen leiviskään.

Bändi hoiti hommansa esimerkillisesti. Erityishuomion sai riveissä vuodesta 2003 vaikuttanut ruotsalaiskitaristi Rob Marcello. Ted Poleyltä sujuikin vokaaleja paremmin itse esiintyminen, ja areena otettiin haltuun katsomoa myöten. Kappalevalintojen ja muun ulospanon myötä Danger Danger olisi ollut heittämällä festivaalien top vitosessa, mutta Ted Poleyn suoritus laski kokonaispisteet.

Mika Penttinen
The Rods, kulttibändi parhaasta päästä, saapui alkuperäiskokoonpanollaan viihdyttämään festarivieraita 4Sound stagelle. Bändi on tunnettu ainakin siitä, että sen jäsenistöön kuuluu David ”Rock” Feinstein, joka soitti serkkunsa Ronnie James Dion kanssa muinoin yhtyeessä Elf. Tätä seikkaa ei keikalla kuitenkaan korostanut kukaan muu kuin orkesterin sisään spiikannut juontaja. Bändi itse vältteli kaikenlaista yleisönkosiskelua. Jaa, yksi laulatus taisi sentään tulla…

The Rods ei ole musiikillisen janan omaperäisemmästä päästä, mutta nämä metallin ikämiehet paikkaavat puutteen tekemällä kaiken muun mahdottoman hyvin. Basisti Garry Bordonaro jakoi lauluosuudet Feinsteinin kanssa ja rumpali Carl Canedy iski lujaa.

Kokonaisuus oli saumatonta junttausta. Jopa niin saumatonta, että biisit paiskottiin miltei yhtä kyytiä, jopa potpureina. Koreografia oli joko harjoiteltua tai rutiininomaista. Miten tahansa, mutta ihan tyylikkäästi vanhat herrat heiluttivat kitarankauloja tahdissa. Omaperäisyyden puuttuminen aiheutti sen, että itselle ei niin kovin tutut biisitkin kuulostivat tutuilta ja jalka heilui sen myötä tahdin liepeillä.

Vetreässä kunnossa tuntuivat nämäkin ikämiehet olevan, vaan eipä ole ihme, ettei The Rodsia juuri muusta tunneta kuin tuosta sukulaisuussuhteesta. Muoto oli kohdillaan, sisältöä olisi kaivannut lisää.

Ismo Karo

Foghat on jännä bändi. Se ei koskaan saanut arvostusta kotimaassaan Englannissa ja onkin sittemmin amerikkalaistunut. Toinen erikoisuus on se, että levytyksensä alkoivat heikentyä huolestuttavasti jo 1970-luvun lopulla, mutta livenä homma on aina potkinut. Kuten nytkin.

Bändin alkuperäinen solisti Lonesome Dave Peverett siirtyi ajasta ikuisuuteen jo vuonna 2000, mutta keulille saatiin huippuluokan korvaaja. Charlie Huhn (ex-Ted Nugent, Gary Moore, Victory, Axel Rudi Pell ja Humble Pie) sulostuttaa yhtyeen sointia laululla ja kitaralla yhä tänäkin päivänä. Alkuperäisrumpali Roger Earlin ja vuodesta 1976 pätkittäin palvellut Craig MacGregor ovat saaneet seurakseen kitaristi Bryan Bassettin (mm. ex-Molly Hatchet).

Bassettin slide ja Huhnin komppaus osoittautuivat tappavaksi yhdistelmäksi. Tämä oli sellaista bluesrockin juhlaa, jota edellisen illan Canned Heatin keikalta jäi kaipaamaan. Hyväntuuliset musikantit soittavat vaivattoman näköisesti mutta erittäin tiukasti. Jutustelevat välissä mukavia ja valokuvaajien iloksi osaavat poseeratakin. Rock Stagen lyhyt ramppi oli ahkerassa käytössä.

Yhtye-esittelyssä käytiin cv:t läpi, joten joku saattoi oppiakin jotain. Kuten allekirjoittanut, joka saattaa hamuta lähiaikoina Deadringer-yhtyeen tuotantoa hyllyynsä. Setissä muutamat coverit, kuten Willie Dixonin kirjoittama ja Muddy Watersin ensimmäisenä levyttämä I Just Want to Make Love to You. Josta tietenkin Foghat sai hitin kauan sitten. Niitä paremmin maistuivat omat Stone Blue, Road Fever ja Drivin’ Wheel.

75 minuutin soittoajan jo uhkaavasti täyttyessä Huhn kuulutti blues jamin (”iloksenne”, oikeasti?), joka lässäytti tunnelman välittömästi. Päätinkin käväistä saniteettitiloissa vaikka tarvetta ei ollut. Homma muuttui onneksi vielä iloiseksi, sillä Foghat jäi ylitöihin miltei kymmeneksi minuutiksi ja paiskasi ilmoille tanakan version hitistään Slow Ride. Yksi pieni kauneusvirhe tuli sillä kuitattua. Kyseessä on erinomainen livebändi jonka veto herätti ainoastaan yhden kysymyksen: miksi sitä ei ole ikinä buukattu Järvenpään Puistobluesiin?

Ismo Karo

Sodom, tuo yksi saksalaisen teutonithrashin kolmesta suuresta, valloitti lauantai-iltapäivänä Sweden Stagen pyörremyrskyn lailla. Aikaisesta soittoajasta huolimatta yleisöä oli huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi toisen thrash-partion, Dark Angelin, aikana. Valtava taustakangas olisi varmasti näkynyt selkeästi ilmakuvissakin.

Show täräytettiin käyntiin viimeisimmän Epitome Of Torture -levyn avausraidalla My Final Bulletilla. Vaikka herroilla ikää kertyy ja tukka harventuu, menoa se ei haitannut. Bändi oli hyvässä kuosissa ja onhan basisti-laulaja Tom Angelripperillä ja kitaristi Bernd ”Benneman” Kostilla kokemusta Sodomista yhteensä jo yli viidenkymmenen vuoden ajalta. Huolimatta siitä, että vakavat olivat laulujen aiheet, hymy nousi herrojen kasvoille tuon tuostakin. Ennen Sodomy & Lust -biisiä Angelripper aukaisi paitansa napaan asti, ja Ausgebombtin aikana paita lensi yleisölle.

Sodom kehui Sweden Rockia maailman parhaaksi festivaaliksi ja kunniaa myönnettiin puolin ja toisin. Angelripper muisti myös Lemmyä toivomalla hänelle parantumista ja palaamista tien päälle. Lemmyn kunniaksi paiskattiin Sodominkin levyttämä Iron Fist. Vierailevaksi solistiksi saapui norjalaisen Motörhead-coverbändi Bömbersin laulaja Tore Brathseth. Asian mukaisesti hän toi Angelripperille pilottilasit, ja mikrofoni nostettiin Lemmy-korkeuksiin. Omistakin biiseistä esimerkiksi Outbreak Of Evil paiskattiin Motörhead-otteella. Lemmystä poiketen kone ei hyytynyt vaan jaksoi loppuun asti ja viimeiseen Bombenhagel-biisiin.

Nikki Jääsalmi

 

Y&T on monen muun tämänkertaisen Sweden Rockin esiintyjän tavoin festareiden vakiovieras. Tänä vuonna Dave Meniketti ystävineen oli nähtävissä päälavalla.

Bändi vaikutti olevan jostain syystä allapäin. Vaikka sen biiseissä melankoliaa usein onkin, tuntui sitä nyt riittävän normaaliakin enemmän. Myönteisenä asiana vaakakupissa painoi settilista. Se oli laadittu myös kovemmat fanit huomioiden. Klassikoiden ja uusien biisien lisäksi kuulimme parit rallit Contagious-lp:ltä ja Don’t be Afraid of the Darkin sitä seuranneelta pitkäsoitolta Ten.

Siitäkin huolimatta keikka oli pitkästyttävä. Päälavalla oli turhan paljon tilaa bändille. Vaikka Meniketti ja toinen kitaristi John Nymann rampilla tiuhaan kävivätkin ja näyttävähkösti soittivat, hommaa vaivasi sieluttomuus. Äijät näyttivät olevan rutiininomaisissa töissä. Tilanne parani vain vähän, kun setti päättyi hitteihin Summertime Girls ja Forever.

Kun on kuullut ylistäviä lausuntoja Y&T:n parin vuoden takaisesta Helsingin-keikasta, niin väkisinkin alkaa epäillä että vaisuuteen oli nyt joku erityinen syy. Veikkaisin aikaerosta johtuvaa väsymystä.

Ismo Karo

 

Neljä vuotta sitten Saga nähtiin samaisella Sweden Stagella, tosin eri vokalistilla ja rumpalilla varustettuna. Bändin ystäviä kiinnostanee enemmän solistiasia, sillä viime keikalla mikrofonin varressa nähtiin kolme vuotta alkuperäismies Michael Sadleria paikannut Rob Moratti. Perhesyistä ryhmän jättänyt Sadler kuitenkin palasi takaisin paikalleen ja hyvä niin. Morattissa ei ollut sinänsä mitään vikaa, mutta häneltä puuttui Sadlerin komento, jota kasvottomien rivimuusikoiden muodostama ryhmä vaatii. Lavalla toki tapahtui Morattinkin aikana, mutta karismaattinen johtohahmo uupui.

S

Saga keskittyi pääosin kivijalkaansa eli 80-luvun alkupuoliskon tuotantoon, vaikka kanadalaisryhmä julkaisee tasaisin väliajoin uuttakin materiaalia. 80-lukuisen kylmän napakat progressiiviset iskusävelmät kuten Humble Stance, On The Loose ja The Flyer tekivät tehtävänsä, mutta itse olisin mielelläni kuullut pari palaa myös 80-luvun lopun ”kaupallisilta” albumeilta Behaviour ja Wildest Dreams. Näillä bändi yritti laajentaa yleisöpohjaansa, mutta epäonnistui kaupallisesti.

Mika Penttinen

 

Jo lukuisissa Sweden Rockeissa vierailleelle tarjotaan viljalti uusintoja. Billy Idol nähtiin viimeksi Rock Stagelle vesisateessa, ja miehellä oli silloin akustinen storyteller-vaihe päällä. Tällä kertaa hitit kuultiin päälava Festival Stagella aurinkoisessa illassa sellaisena kuin pitääkin, ja Steve Stevens kaivoi luutun esiin vain encoret aloittaneen White Weddingin alkusoitossa.

Billy Idolille kertyi 80-luvulla hyvä käsi iskusävelmiä, joita kelpaa käydä ulkoiluttamassa. Nytkin repertuaarista puuttuivat ainakin To Be a Lover ja Don’t Need A Gun, eli pieni varioinnin mahdollisuuskin on olemassa. Niiden sijaan kuultiin Generation X:n tuotantoa ja levyttämätöntä materiaalia, kuten vanhan kunnon Billy Idolin kuuloinen vahvajännitteinen One Breath Away. Uudessa biisistössä Idol ei turvautunut nykytekniikkaan, vaan lyriikat olivat hollilla vanhoissa kunnon nuottitelineissä.

B

Idolilla olisi ollut rahkeita nousta vielä isompienkin estradien viihdyttäjäksi, mutta herran 90-luku meni ns. käteen heroiiniongelmineen, kyberpunk-levyineen ja moottoripyöräonnettomuuksineen. Lisäksi 15 vuoden ero kitaristilauluntekijä Steve Stevensistä ei palvellut kumpaakaan osapuolta. Lavaisäntänä ensi vuonna kuusikymppisiään viettävä vitaali Billy Idol on samaa jatkumoa Mick Jaggerin, Iggy Popin ja kotoisen Michael Monroen kanssa.

Mika Penttinen

 

Avatarium on Candlemass-jehu Leif Edlingin yhden kokopitkän julkaissut bändi tai ”projekti”. Ehkä enemmän bändi, koska ovat uutta materiaaliakin levyttämässä. Bändissä soittaa metallimaailmassa pitkään vaikuttaneita konkareita ja se näkyi livenä. Mitään epäselvää ei bändin osaamisessa ollut, ja laulajana toimi enkelimäisen äänen omaava Jennie-Ann Smith. Itse Edling ei tällä keikalla soittanut vaan oli muilla mailla.

Musiikillisesti välillä tunnelmoitiin doomin tahdissa ja välillä sukellettiin hämyilyn maailmaan. Vaikea löytää genreä, mutta ehkä ei tarvitsekaan.

Moonhorse- biisillä avattu keikka soljui sujuvasti läpi, ja ajoittain perkussioiden sekä akustisen kitaran kanssa esiintynyt Jennie-Ann kruunasi koko paletin. Välillä huomasi seuraavansa pelkästään hänen suoritustaan. Toivottavasti Avatariumin taival jatkuu ja tie käy myös Suomeen klubikeikoille. Nälkä bändiä kohtaan jäi.

Nikki Jääsalmi

 

Ted Nugent on esiintynyt Sweden Rockissa pari kertaa aiemminkin. Nyt oli muutama asia toisin edellisiin keikkoihin verrattuna. Ensinnäkin lava oli muuttunut päälavasta astetta pienemmäksi. Toisekseen rockin villimies oli tällä kertaa raahannut mukanaan kakkoskitaristin. Viimeiseksi muttei vähäisimmäksi muutokseksi tahtoisin kirjata sen, että poliittisella kartalla hieman Hunni Attilasta oikealle sijoittuva sankarimme ei puhunut ollenkaan politiikkaa. Lopputuloksena saatiin äärettömän kova veto, joka allekirjoittaneen topviidessä ei kohdannut vakavaa haastajaa.

Täytyy myöntää että nyt tuli ihan vähän katsottua keikkaa fanilasien läpi. Derek St. Holmes on nähkääs äijä, jota on tullut diggailtua jo varmaan 30 vuotta, ja vihdoinkin koitti tilaisuus bongata ukkeli livenä! Derekin kitara toi kaivattua tanakkuutta bändiin, ja miehen lauluääni on uskomattoman upeassa kunnossa. Varsinkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on yli kuusikymppinen karju.

T

Lauluosuudet olivat muutenkin hienosti hoidetut. Tedin ja Derekin lisäksi myös basisti Greg Smith (ex-Rainbow, Alice Cooper ym.) ja rumpali Wild Mick Brown (Dokken) lauloivat taustoja. St. Holmesin laulamat Just What the Doctor Ordered ja Hey Baby muodostuivat tietyllä tavalla keikan kohokohdiksi. Syystä, että mies itse tuntui nauttivan hommasta täysin siemauksin ja että Nugent itse vapautui pelkästään soittamaan. Tosin ei Nugentin soittamista taida laulaminen paljoa haitata, arsenaaliinsa kun on headset kuulunut jo vuosia.

Festivaalin järjestäjät olivat lennättäneet bändin jenkeistä pistokeikalle (tehkääpä perässä kotimaiset promoottorit!), ja Ted valittelikin aikaeroa. Vaan eipä sitä soitossa huomannut, sen verran armottomasti klassikot kulkivat. Konsertin finaalin lähestyessä kuultu Stranglehold nostattaa vielä asiasta kirjoittaessakin kylmät väreet! Yleisön enemmistö taisi olla eniten pähkinöinä Cat Scratch Feveristä. 70-luvun klassikoiden lisäksi kuulimme Fred Bearin ysäriltä ja piakkoin ilmestyvältä uudelta levyltä kappaleen, jonka nimi on mahdollisesti Shut Up & Jam!

Odottelin, että josko ex-Nugent-vokalisti Charlie Huhn olisi tullut vierailemaan, koskapa esiintyi nykyisen työnantajansa Foghatin riveissä samalla muutamaa tuntia aiemmin. Mutta ei, saimme tyytyä vierailijattomaan keikkaan. Jos arkisesti farkkuihin ja t-paitaan pukeutunutta tanssityttöä ei lasketa. Tämä kaunokainen piipahti pyörähtelemässä lavalla yhden kappaleen ajan. Myöskään rekvisiittaa ei nähty, sulkapäähine ja jousipyssy oli jätetty kotiin. Hiuksensa lyhentänyt Nugent liikkui myös melko pienellä osalla lavaa. Catwalkilla piipahti ainoastaan St. Holmes.

Tedin moottoriturpa kävi sentään vanhaan malliin. Vaikka politiikka nyt sivuutettiin, kehui Suuri Gonzo toki itseään vanhaan malliin, bändikamuja ja ruotsalaisia sukujuuriaan unohtamatta. Mutta mikäpä oli kehuessa, kun keikka oli täyttä tykitystä. Se oli hyvä lopetus näille festareille. Kuten Nugent itse asian ilmaisi: Sweden rocks forever!

Ismo Karo

* * * * *

Tekstit: Nikki Jääsalmi, Ismo Karo ja Mika Penttinen
Kuvat: Mika Penttinen

Sweden Rock 2014
TOP 5 Jääsalmi (aakkosjärjestyksessä)
Avatarium/Billy Idol
Dark Angel
Queensryche
U.D.O.
W.A.S.P./Rob Zombie

Top 5 Karo
Ted Nugent
Foghat
Robin Beck
Black Sabbath
Queensrÿche

TOP 5 Penttinen (aakkosjärjestyksessä)
Billy Idol
Black Sabbath
Madam X
Robin Beck
TNT

Kommentointi on suljettu.