Sweden Rock 2014: keskiviikko

4.6.2014 Sölvesborg, Ruotsi

Keskiviikko on perinteisesti ollut päivä, jolloin Sweden Rockin tarjonta ei ole muiden päivien tasolla, vaan kahdelle pienemmälle lavalle on järjestetty semikiinnostavaa ohjelmaa jo paikalle vaivautuneille.

Ensimmäinen nähty akti oli peribrittiläinen Magnum. Jo eläkeiässä olevien kitaristi Tony Clarkin sekä vokalisti Bob Catleyn luotsaama kvintetti on nähty Sölvesborgissa monesti aiemminkin. Tämänkertainen iltaslotti sopi aikaisempia päiväaikoja paremmin yhtyeen eeppisen melodiselle hard rockille, jossa eeppisyys on saanut makuuni vähän liikaa otetta, koska 2000-luvun kappaleet omaavat järjestään vähintään kuuden minuutin keston. Itselleni kun maistuu paremmin Magnumin 80-luvun lopun ”don’t bore us, get to the chorus” -osasto.

M

Tämä lienee kuitenkin makuasia, sillä Magnum sai matkaseurueesta uusiakin ystäviä lähinnä tuoreeseen tuotantoonsa keskittyneellä setillään. Sinänsä bändin nykykeikkarepertuaarin kyllä ymmärtää, sillä Catleylla on ilmiselviä vaikeuksia kasariaineiston kanssa. Esimerkiksi Vigilante meni coverdalemaiseksi yleisönlaulattamiseksi. Turhan raa’alla kitasoundilla pelanneen Clarkinin soundcheck-tyyppinen soolo-osuus How Far Jerusalemissa ei myöskään liiemmälti mieltä lämmittänyt. Kaikesta huolimatta Magnum teki parhaansa keräten keskiviikko-olosuhteisiin nähden runsaan katsomon.

Mika Penttinen

Illan jo pimettyä alkoi 4Sound stagella keikka, joka oikeastaan olisi saanut jäädä näkemättä. Produktion nimi oli Paul Di’Anno vs. Blaze Bayley, joka kertoo jo kaiken olennaisen. Kumpikin äijä vietti aikoinaan kahden levyn verran aikaa Iron Maidenissa ja sai 40 minuutin ajan tulkita kappaleita omalta kaudeltaan.

Blaze aloitti, ja homma toimi mitenkuten. Ihan kohtuullisesti Lord of the Flies ja Man on the Edge laulun puolesta sujuivatkin, mutta suosikkini The Clansman tökki kuulostaen vaisulta. Välispiikit kuulostivat menneisyydestään syystäkin ylpeän, mutta vähän katkeroituneen miehen tilitykseltä, johon lisättiin vielä kliseistä heavy metalin ylistystä. Jos tuollainen yhä lisääntyy, niin ovet Joey DeMaion kerhoon ovat auki, vaikka vielä mentiin kohtuuden rajoissa.

Taustabändi ei varsinaisesti ollut mikään virtuoosien työyhteenliittymä, mutta ei baaribänditasoakaan. Kuuleman mukaan Itä-Euroopan-kiertueelta olivat tulossa ja siihen tarkoitukseen miehet kuulostivat oikein sopivalta. Totuuden nimessä täytyy nostaa esiin basisti, joka saa illan korkeimmat tyylipisteet. Basson soundi kuulosti nimittäin eniten Iron Maidenilta tässä esityksessä.

Blazen poistuttua vetämään henkeä siirryttiin Maidenin alkumetrien kalkkiviivoille. Paul Di’Anno vain ei oikein näyttänyt jaksavan enää karjua biisejä, joita on henkensä pitimiksi vetänyt jo kolmisenkymmentä vuotta. Pari kappaletta hän jaksoi esittää seisten, mutta loppuaika meni rumpukorokkeen reunalla istuen. Äänessä oli enää välähdyksittäin kuultavissa sitä magiaa, joka yhä edelleen jaksaa viehättää esimerkiksi Killers-albumia kuunnellessa. Ääntäkin huonommassa kunnossa olivat Di’Annon polvet, joihin vedoten mies pyysi anteeksi istumistaan. Ja koska setissä oli mukana Transylvania -instrumentaali, ei laulettavaa paljon edes jäänyt.

Bayley liittyi mukaan encoreihin, ja ne kulkivat jo jotenkin. Running Free ja Iron Maiden esitettiin duettona. Ilmassa olisi toisissa olosuhteissa voinut olla sitä kuuluisaa urheilujuhlan tuntua, mutta eipä sitä nyt ollut. Tunne oli sääli. Eikä keikan aikana alkanut vesisade ainakaan auttanut asiaa. Joillakin duon keikoilla viimeisenä encorena ollutta Fear of the Darkia ei onneksi kuultu.

Ismo Karo

Sateen yhä jatkuessa Sweden Stagen valtasi keskiviikon pääesiintyjäksi buukattu Queensrÿche. Näin bändin viime syksynä ja jalkapallotermein sanottuna eteenpäin on menty. Ilmeisesti lakisotkujen selvittäminen on vapauttanut yhtyeen entistä uljaampaan liitoon.

Erityisesti uusi solisti Todd LaTorre on saanut lisää lavakarismaa. Nyt mies tuntuu ottavan yleisönkin haltuun, kun hän vielä lokakuussa keskittyi lähinnä laulamiseen. Ja sehän sujuu: settiin on ujostelematta lisätty aimo annos niitä 80-luvun biisejä, joita ei ole kuultu livenä vuosiin tai jopa vuosikymmeniin. Ja toisin kuin vaikkapa edellisillä Sweden Rockin keikoilla, ei yleisöä isommin kiusattu uusilla sävellyksillä. Sen verran kuitenkin, että kaikille selvisi, ettei niistä ole klassikoiksi. Myöskään bändin uljain teos Operation: Mindcrime ei ollut yliedustettuna, vaan painotus oli sitä vanhemmilla julkaisuilla.

Musiikillisesti homman voi sanoa olleen noin 95% täydellisestä. Lavalla sen sijaan voisi tapahtua enemmänkin. LaTorre tuossa tulikin jo asiaa sivuten mainittua, mutta myös toiseksi tuorein jäsen Parker Lundgren soittaa kitaraansa laittaen koko fysiikkansa kehiin. Muuten lavameno on vaisumpaa. Basisti Eddie Jackson liikkuu harvoin mihinkään taustalaulumikrofoninsa ääreltä ja Michael Wiltonkin keskittyy eleettömästi kitaraansa. Scott Rockenfieldin soitto on siksi tarkkaa, että miehen suo mielellään keskittyvän siihen.

Valoshow toimi synkässä ja pimeässä illassa, vaikka bändin yleisilme olikin musta. Vuorovaikutus yleisön kanssa alkoi tuottaa hedelmää tovin molemminpuolisen ihmettelyn jälkeen, ja pian ei tainnut sateesta piitata enää kukaan. Jet lagista kärsinyt bändikään ei antanut sen haitata. Kun Queensrÿche noin sadan minuutin soiton jälkeen poistui lavalta, oli sadekin tauonnut ja yleisö oli varmasti tyytyväinen näkemäänsä. Vielä kun saataisiin Chris DeGarmo takaisin bändiin tai edes biisintekijäksi, niin Queensrÿchellä olisi nykykuosissaan rahkeet luoda klassista materiaalia.

Ismo Karo

Kommentointi on suljettu.