Sue 20 vuotta: Suen täydeltä rakkautta

Jari Mäkelä

Sue 6/2014

Päädyin Suen kirjoittajaksi Dynamon pikkujouluissa 2006. Päätoimittaja Kimmo Nurminen onnistui viekoittelemaan minut ympäri sokerisilla lupauksillaan maineesta, promolevyistä, ilmaisesta oluesta ja suopeista naisista. Olin puuhastellut musiikkiin liittyvien asioiden parissa pitkään, mutta en enää vuosiin ollut edes kuvitellut kirjoittavani siitä itse koskaan riviäkään mihinkään. Moneen kertaan olin todistellut olevani ennen kaikkea vain ja ainoastaan popfani. Yksittäisten biisien kautta popin maailmaa hahmottaneena albumikokonaisuuksien arviointi tuntui sitä paitsi tosi vaikealta.

Niin vain kuitenkin kävi, että albumeista muodostui minulle leimaava harrastus ja riippakivi, jonka kantamiseen itse (tiedostamatta) hakeuduin. Pienestä pitäen luin Suosikin ja Soundin albumiarvioita, joiden perusteella opin löytämään itselleni uusia lempiartisteja. Opin tuntemaan kirjoittajien musiikkimaun ja suhteuttamaan sen omaan makuuni.

Sama toistui Suen parissa. Vuosituhannen vaihteessa lehteen oli siunaantunut joukko lahjakkaita kirjoittajia: keski-iän kriisistä 21-vuotiaana kärsivien kitarapopnörttien kuningas Jarkko Fräntilä, kaikkien edelläkävijähipsterien henkinen oppi-isä Tomi Tuominen, metallimaailman vivahteet ylivertaisesti hahmottava Jussi Lahtonen sekä sydämen viisautta henkivä classic rock -asiantuntija Ari Väntänen. Minun ei tarvinnut olla heidän kanssaan musiikista samaa mieltä, mutta heidän arvioitaan lukiessani tiesin, mitä mieltä olin heidän arvottamastaan musiikista.

Tällaiseen joukkoon pääsy oli kunnia, ja viereisellä palstalla kirjoittavien nerojen glooria tietenkin vain kirkastui. Puolustukseni on sanottava, että myös keskinkertainen kynäilijä voi joskus onnistua, jos aihe on hänen omasta mielestään kiinnostava. Ja mikä voisi olla kiinnostavampi aihe kuin popmusiikki? Jostain syystä popmusiikin 2000-luku innosti minua tavattomasti.

Pian Suen remmiin liittymiseni jälkeen taittunut talouskasvu ja levyteollisuuden lama johtivat yhä tänäkin päivänä kiristyvään kilpailuun kuluttajien rahoista. Siinä kilvassa viimeisiä kunniakierroksiaan tekevät suurten ikäluokkien suosikit ovat olleet kiertueineen ja uusintajulkaisuineen vahvoilla, puhumattakaan 80-luvun ikoneista. 90-luvun bändien comebackit hieman pienemmille yleisöille ovat jo tosiasia.

Samaan tapaan kuin Sue-lehdessä syksyllä 2009 junailemani 2000-luvun parhaimpien levyjen äänestys, myös syyskuussa 2010 aloittamani kymmenen vuoden takaisia albumeita käsittelevä kolumnisarja Replay ovat olleet yrityksiä pitää 2000-luvulla aktiiviset levyttävät artistit ja 2000-luvun albumi hengissä ja merkityksellisenä formaattina. Tähän mennessä olen kirjoittanut 130 Replay-kolumnia. Muutama aika kiinnostava albumi ja artisti on vielä tähtäimessäkin.

Kymmenen vuotta vanha albumi ei vielä edusta nostalgiaa, mutta kymmenen vuotta vanhat levyt voivat olla relevantimpia kuin Led Zeppelinin 40 vuoden, Metallican 30 vuoden tai Oasiksen 20 vuoden takaisten albumien yhä uudet uusintajulkaisut. Eikä siinä mitään, kaikille on paikkansa. Rakkautta vaan.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on albumeista pitävä popfani.

Kommentointi on suljettu.