Pori Jazz 2014: Patti Smith

20.7.2014 Pori Jazz, Pori

Patti Smith on vanha konkari, joka ei ole vielä kuluttanut itseään loppuun.

Smith askeltaa mikin ääreen ohut pipo päähän pyöräytettynä ja löysissä, luisevan kropan peittävissä vaatteissa. Virnistävä, hampaat paljastava hymy on tavattoman vilpitön. Hän tarkkailee yleisöä kovin keskittyneesti. Hän vaikuttaa työstävän tilannetta, tarkistavan, ketkä tänään ovatkaan kuulemassa. Smith hymähtää ja nyökkää.

Runollisen punkrockin emäntä Patti Smith ei viipynyt kauan poissa Suomesta. Vuosi sitten hän veti maassamme pari loppuunmyytyä keikkaa. Smithin viimeisin levy, Banga, julkaistiin vuonna 2012. Hän on kiistämättä oman genrensä varhaisimpia, kirkkaimpia tekijöitä ja ennen kaikkea kävelevä kappale historiaa. Runot johtivat musiikin pariin jo puoli vuosisataa sitten. Jo esikoislevy Horses vuonna 1975 löysi kuuntelijakuntansa. Tässä vaiheessa on kuitenkin selvää, että mahdollisuus Smithin eläköitymiseen on suuri.

Porissa ensimmäisenä soitettu, uutukaislevyn April Fool saa Smithin kädet liikehtimään tavalla, joka muistuttaa rauhallista sammakkouintia tai ylimaallista siunausta. Pipopäästä huokuva tyytyväisyys on lähes hämmentävää. Pari päivää aiemmin esiintynyt Bob Dylan jätti jonkinlaisen haavan, sillä menetin jälleen uskoani ruttuisten rokkilegendojen pyyteettömään aitouteen. Siinä missä Bob Dylan toisti laulujaan, Patti Smith yksinkertaisesti hehkui. Välittömästi. Live-esiintymisessä on lisäksi äänityksiä enemmän runonluentavaikutelmaa: jokaisen sanan artikulaatio ja välittäminen on harkittua.

Keikka näyttäytyy odotettuakin voimakkaampana siksi, että alkukesästä hankin vihdoin käsiini Smithin omaelämänkerrallisen kirjan, Ihan kakaroita. Hyvä niin, sillä kirjan karu kauneus imaisi aivan täysin mukaansa. Kirja pohjautuu Smithin ja toisen nuoren taiteilijan, Robert Mappletrophen suhteeseen New Yorkissa. Elettiin aikoja, jolloin Smith toipui synnyttämänsä lapsen luovuttamisesta, kitkutteli niillä voileivillä, johon raha joskus harvoin riitti ja etsi muotoa ihannoimalleen taiteilijaelämälleen. 1960-lukulainen räkätaiteilijuus näyttäytyy niin kiehtovassa valossa, että kirjan tarinoita vasten Smithin näkeminen tuntui lähes pyhältä kokemukselta.

Smith höpöttelee yleisölle tuttavallisesti. Vapaudesta, aktiivisuudesta, luonnosta. Kuun kierron hän yhdistää Jerry Garciaan, jonka sekä syntymä- että kuolinpäivät ovat elokuun alussa. The Grateful Deadin johtohahmona tunnettu Garcia menehtyi pian 19 vuotta sitten, täysikuun päivänä. Elokuun alku ja Garcia-yhteys on nähtävästi Smithille tärkeä: hän on kunnioittanut miehen muistoa useasti ennenkin keikoillaan.

Odotetusti keikka on eräänlainen greatest hits -kokoelma, kuin vuonna 2002 julkaistu Land-levy. Näillä hiteillä – kuten Dancing Barefootilla, People Have the Powerilla ja Glorialla – on edelleen voimansa.

Myös Ghost Dance kajahtaa komeasti. Ei liene sattumaa, että Smith omistaa tämän kappaleen äskettäin sattuneelle lentoturmalle, jossa Malaysian Airlinesin kone ammuttiin alas Ukrainaan. ”Tapaus on osoitus ihmisen kykenemättömyydestä ratkaista ongelmia yhdessä, rauhanomaisesti”, hän sanoo. Shamaanisen paukkeen ja we shall live again -säkeen hoilaaminen on ilmiselvästi Smithin tapa valaa elämisen toivoa. Tapaus on voinut olla Smithille vieläkin vaikeampi siksi, että lentoturmassa kuoli aids-tutkijoita. Mapplethorpe kuoli vuonna 1989, juurikin aidsiin.

Elämä ei ole ainoa asia, joka Smithistä huokuu. On todellakin huomattavaa, että kuolema nostaa päätään keikan aikana jatkuvasti. Beneath the Southern Cross omistetaan muutama päivä aiemmin menehtyneelle Johnny Winterille. Because the Night osoitetaan puolestaan 20 vuotta sitten menetetylle aviomiehelle, Fred Smithille. Lavalla soittaakin Pattin lisäksi Smithien liiton kaksi yhteistä lasta: kosketinsoittaja Jesse ja kitaristi Jackson. Smithin taustabändi on perinteisesti koostunut muusikoista, joista jotkut soittivat jo Horsesilla. Siksi erilaisen kokoonpanon eli lähes kokonaisen perheen näkeminen Porissa tuntuu merkittävältä.

Teemat ovat toisinaan kovin raskauttavia, mutta kuitenkaan Smithin noita-akkamaiset ja yhtä aikaa uskomattoman lempeät kasvot eivät hellitä. Hän virnistelee, vilkuttelee ja hymyilee täydellisen tyytyväisenä pitkin keikkaa minkä ehtii. Villeimmillään Smith on silloin, kun täysin odottamatta yleisöstä loikkii lavalle nuori rastapää. Smith kieltää järkkäreitä viemästä yllätysvierasta, jonka hän laittaa istumaan lavalle ja soittamaan kitaraa. Rastapää hengailee aikansa ja hyppää takaisin yleisöön.

Tapaus on aika kaunis osoitus smithiläisestä elämäntavasta: asiat tapahtuvat, ja niiden kanssa pyritään kaikin keikoin vapaaseen elämään. Smith ulvoo suden lailla, ja heittää läppää porilaisesta kahvilasta. Porilaisia naurattaa.

Voisi sanoa, että Smithin voima perustuu ennen kaikkea tapaan, jolla hän elettyä elämäänsä purkaa. Hän kommunikoi, välittää, selittää. Arvostaa, mutta osoittaa, että eletty elämä on myös ollut raskasta. Mutta kaikki hyvin. Rauhanomainen punkitar rehvastelee kuitenkin edes hiukan: keikan lopuksi hän repii kitarastaan yksitellen kielet. Ja heittää vielä vähän kahvilaläppää.

Ja sanottuaan sanottavansa Patti Smith poistuu. Vilkuttaa hyvästiksi, ja astelee pois yhtä tyynenä kuin tulikin.

Anni Savolainen

Kommentointi on suljettu.