Pori Jazz 2014: Bob Dylan

17.7.2014 Pori Jazz, Pori

Bob Dylan osoitti Porissa voivansa tehdä, mitä haluaa. Se ei kuitenkaan ole välttämättä ihan paras ratkaisu.

Herran ääni rohisee, kurisee ja murisee. 20 minuuttia yleisöään odotuttanut ukkeli näyttää niin tutulta.

Lavalla todella on iän koulima Bob Dylan. Mustavalkoisiin sonnustautunutta, hattupäistä herraa tukee täydellisen monokromaattisesti harmaisiin pukuihin pukeutunut taustamiehistö. Poppoo näyttää tanssiaisbändiltä vanhasta jenkkicollegeleffasta. Mustaharmaan yhtyeen kruununa ovat hunajankultaiset, isot spottivalot.

Jo viitisenkymmentä studioalbumia julkaisseen Dylanin viimeisin tuotos on vuonna 2012 julkaistu levy Tempest. Dylan ei ole ainoastaan yksi historian tunnetuimpia ja merkittävimpiä artisteja vaan myös yksi myyttisimpiä prioneereja. Iso kiho kuulostaa melkoisen auktorisoivalta tyrannilta, sillä pressirekan seinällä on lista pelkkiä kieltoja. Ei riitä, että lehdistö ei saa kuvata keikkaa, vaan myös yleisöltä kielletään, kirjaimellisesti, ”kaikenlainen fanittaminen”.

Keikka käynnistyy, ja ensimmäisenä soi Things Have Changed. Kappale rullaa miellyttävästi, sointi on taattua Dylania. Settilistassa vuorottelevat vanhat ja uudet kappaleet hyvinkin täsmällisesti. Dylanin huuliharppusooloista esimerkiksi She Belongs to Messä ja Shelter From The Stormissa tuli alusta pitäen keikan mehevintä antia: soitossa kaikuivat vanhan ajan countryvaikutteet ja kotikutoinen nuotiofiilistely. Yllättävän moni ikiklassikkoista moni jäi soittamatta – niin Like A Rolling Stone, The Times They Are A-Changin’, Hurricane kuin Knocking On A Heaven’s Doorkin. Ikiklassikot eivät jääneet silti ihan sikseen: omiaan oli Girl From The North Country, joka herkisti nostalgisoimaan mennyttä aikaa.

Kaverini juttelee vieressämme olevan keski-ikäisen pariskunnan kanssa. ”Ei Dylan vaan anna kuvata itteensä. Se on aina ollu niin”, mieshenkilö toteaa. Tällaiset arvostavat puheet kuuluvat myös muista porukoista. Vaikuttaa siltä, että tällainen käytös hyväksytään itsestäänselvänä seikkana ja osana itseään arvostavan vanhan konkarin piirteenä. Takanamme puolestaan örveltää 78-vuotias papparainen. ”Tää on kyllä kivaa musiikkia. Mä tykkään. Ei mitään rokkia tai heviä. Tää… tää svengaa.”

Ongelma taitaakin olla tässä: keikka on kuitenkin ihan liian paljon ”kiva” ja liian vähän ”legendaarinen”. On selvää, että ajat ovat muuttuneet. Se, että muutamaa kappaletta lukuunottamatta koko settilista koostui 1960-luvun ja 2000-luvun tuotannosta, kuvaa osaltaan Dylania muusikkona. 1960-luvun tuotannon ylivoimaisuus on muodostunut jo jonkinlaiseksi paradigmaksi, joten niitä sopiikin esittää. On kuitenkin sääli, että Dylania on vaikea enää nostaa minkäänlaiselle jalustalle. Oikeastaan tuntuisi paremmalta vain sanoa: kiitos tuhannesti käynnistä Dylan. Kiitos lauluista. Eikun vaan hauskoja eläkepäiviä sulle.

Koen jopa vähän syyllisyyttä. Puolessa tunnissa koen nähneeni tarpeeksi.  Vaikka bändi vetää moitteettomasti, onko legendaa pakko ylistää? Onko tämä nyt se Dylan, jonka tulen muistamaan? Se kuivahtanut kukka, jossa on yhä väriä, mutta joka ei enää kasva mihinkään suuntaan. On vaikeaa pitää keikkaa aivan onnistuneena, jos mielenkiinto harhailee. Ehdin jo epäillä tulleeni riippuvaiseksi modernin spektaakkelimaisista keikoista, koska tämä ei aivan tyydytä. En odottanutkaan näkeväni Dylania vetämässä akrobatiaa kuumailmapallossa yleisön yllä tai laskevan liukumäkeä jättimäistä kieltä pitkin lavalle. Mutta silti: tylsääää. Se, että Dylan oli kieltänyt myös keikan videoinnin screeneille, ei parantanut asiaa yhtään.

Joten kyllä, Bob Dylan on keskinkertainen esiintyjä. Etenkin, kun kyse on vuosikymmeniä samoja kappaleita tuutanneesta superkonkarista, voisi pienikin ulkomusiikillinen pöhinä tehdä hyvää keikkakokemukselle.  Dylanin tuotanto on iso massa, joka sellaisenaan tuutattuna maistuu helposti kuivahtaneelta nuotiopölkyltä. Kappaleiden soljuessa soittajat hieman jaloittelevat ja Dylan operoi vaihdellen pianon, huuliharpun ja kitaran välillä. Siihen aktiivisuus jääkin, sillä Dylan ei lohkaise sanaakaan välispiikkeihin.

Kokonaisuudessaan keikka riittää lähinnä henkseleiden paukutteluun ja siitä syntyvään mielihyvään: olen nähnyt Bob Dylanin elävänä. Muuten kokemus ei juuri sykähdytä. Toki tärkeän historiallisen hahmon näkeminen jo yksistään riittää katsomisen syyksi, mutta jos vielä seuraava kerta Suomelle siunaantuu, en oikeastaan näe syytä olla paikalla.

Anni Savolainen

Kommentointi on suljettu.