Ruisrock 2014: Phoenix

6.7.2015, Ruisrock, Turku

Phoenix on osoitus siitä, että voi olla tyylikäs ja uskottava yhtä aikaa.

Viimeistä viedään. Ruissi on tältä vuodelta taas lähes ohi, Phoenixia ja Wiz Khalifaa vaille taputeltu. Äärimmilleen täytetyssä Ruissalossa leijuu rauhallinen, kuuma kesäillan ilma. Rantalavan hietikolle, meren rajaan hajaantuneet ihmiset eivät ole viikonlopusta ryytyneitä tai viimeisillä voimillaan ja vuotavilla silmillään elonmerkkejä esittäviä ilakoijia. Sen sijaan tunnelma on valmistautunut ja rento.

Heti keikan alkaessa bändin juuret halutaan pitää esillä: taustalle heijastuu mitä ilmeisimmin Versailles’n palatsi. Keikka alkaa uusimman, viimevuotisen Bankrupt!-levyn ensimmäisellä raidalla, joka on Entertainment. Rullaava melodiakilinä on lähes itsestäänselvä valinta settilistan alkuun. Kirkkaan punaiseksi välähtävästä taustasta tulee jopa stadionfiilis. Seuraava kappale pohjustetaan vain lempeästi tahdittaen: une deux trois quatre. Phoenix vetää tasokkaasti.

Phoenix on yhtye, joka on puhdas ja freesi mutta ei kliininen. Tämä on olennainen eronteko yhtyeen autenttisuuden kannalta, sillä ulkomuoto on maailman luonnollisin eikä tunnu tippaakaan pakotetulta. Säätila tukee tätä vaikutelmaa hävyttömän osuvasti. Väriskaala on yhtä pastellinen kuin haalea taivas Turun yllä. Lisäksi vaatteiden huuhdotut, suolaiset värit yhdistyvät ylisaturoituneisiin taustaprojisointeihin ja valotauluihin. Lähtökohdat eivät päätä mullista, mutta juuri näin sen kuuluu olla. Tällä hiekalla, tämän taivaan alla.

Yksinkertaiset visuaalit sulautuvat yleisilmeeseen hyvin. Taustalla vilisee kuvia ja minimalistista raitagrafiikkaa. Ylivoimaisesti upein on kuitenkin Love Like A Sunsetin aikainen ajelu tyhjillä kaupunkiteillä: taustalla on sinertävä maisema, joka on kuin näky auton etupenkiltä.

Phoenix-pieni1
Kuva: Kalle-Petter Wilkman.

Tuntuu, että tämä kesäfiilis on hitaasti palavaa polttoainetta, joka ei kuitenkaan vaikuta kuluvan lainkaan. Phoenixin kaltainen, kepeä elektroninen rokkailu odotetusti takaa jatkuvan tanssahtelun. Vieressäni jorailee isohko kaveriporukka, jonka nautiskelu on mielettömän rentoa ja vilpitöntä. Lyriikoita dramatisoidaan ja suhistaan kasvotusten, kertosäkeet vastaanotetaan kroppa täyteen mittaansa venytettynä, soittoa fiilistellään silmät kiinni. Keikka on kuin suloiset, rennot kesäjuhlat isossa ranskalaisessa puutarhassa, joissa viini virtaa.

Phoenix tuntuu jollain tapaa näpäytykseltä hipserikritiikille. Vaikka bändi itsessään on jo päässyt teini-ikään ja tietyissä piireissä melkoisen suosituksi helmeksi, voi ranskalaisbändin nähdä pinnallisena ja inhottavan ihanana, eikä todellakaan vähiten tyylikkyytensä vuoksi. Tämä yksistään riittää hipsterileiman iskemiseen.

Touhusta on kuitenkin niin hienovaraisen jämäkkä ote, ettei sitä tee edes mieli kyseenalaistaa. Phoenix on pirun tyylikäs, tavattoman hyvä ja niin tosissaan. Totisuus ilmenee erityisesti laulaja Thomas Marsin maneereissa. Hän on tyyni ja tarkkaavainen, jopa siinä määrin, että hänen ajatuksensa alkavat tosissaan kiinnostaa. Toisaalta on lauluissa ironiantajuakin – onhan yksi niistä nimeltäänkin Trying To Be Cool.

Phoenixin musiikista välittyy jännittävästi eksistentaalinen nuori tuska. Tämä tuo mieleen Lost In Translation -elokuvan. Huvittavaa kyllä, elokuvan ohjaaja Sofia Coppola on Marsin sydämen valittu. Mielikuva syntyy juurikin taustaprojisointien ja äänimaailman yhdistelmästä, joka on kuin tehty indie-elokuvaa varten.

Tietyt säkeet jämähtävät mieleen. Kun Mars laulaa I’m easily offended, hän tuntuu todella laulavan itsestään. Musiikillinen tarinankerronta jatkuu entisestään, kun vanhempi helmi Run Run Run soi. Sen tahtiin voi nähdä itsensä marssimassa bittersweetsymphonymaisesti pitkin ranskalaisia rantoja.

Tunneside hetkeen vielä vain syventyy, kun keikan lopuksi Mars crowdsurfaa syvälle yleisöön ja nousee kuin yhteisestä sopimuksesta kepeästi käsien varaan seisomaan. Yleisö kannattelee häntä, hän yleisöä.

Niin inhimillistä, niin kaunista.

Anni Savolainen

Kommentointi on suljettu.