Pepe Willberg

Poplaulaja

Sue 6/2014

Pepe Willberg on ollut musiikkimaailmanpyörässä 50 vuotta. Nyt se nostaa häntä ylöspäin.

Koen olevani helsinkiläinen mutta myös turkulainen – ei siitä syntymävammasta mihinkään pääse. Mä nimittäin olen syntynyt Turussa. Muistan hyvin, millainen Turku oli 50-luvun alussa. Siellä oli vielä raitiovaunut silloin. Helsinkiin muutin kahdeksanvuotiaana.

Rock tuli Suomeen vuonna 1956 Rock Around The Clock -leffan mukana. Muistan, kun lehdissä sanottiin, että poliisijoukot valmistautuivat elokuvateatterin ulkopuolella lättähattujen mellakointiin.

Aloin treenata kitaraa kolmetoistavuotiaana. Opettelin soittamaan tsekkailemalla sointuja Elviksen lauluvihoista.

Rautalankamusiikki tuli Suomessa suosituksi 1960-luvun alussa. Siihen aikaan suurin piirtein kaikki Helsingin kakarat kävivät samaa tanssikoulua, Terpsichorea. Mä olin paikalla, kun Suomen ensimmäinen tunnettu rautalankabändi The Strangers soitti Terpsichoren päättäjäisissa Helsingin Messuhallissa vuonna 1961.

Voit vain kuvitella, miltä se siihen maailmanaikaan kuulosti, kun rautalankabändi jyrähti käyntiin isossa hallissa. Se hieno saundi tuntui täyttävän koko talon. Hector oli läsnä samassa tilaisuudessa. Me ei tunnettu vielä silloin, mutta myöhemmin ollaan vaihdettu kokemuksia. The Strangers sai meidän kummankin polvet veteliksi. Ne ovat vieläkin aika vetelät.

Perustin ensimmäisen tunnetun bändini kuusitoistavuotiaana. The Islanders aloitti rautalankabändinä, mutta pian siitä tuli popbändi, jossa lauloi Danny.

SAARELTA PARATIISIIN

The Islanders aloitti nollasta vuonna 1962. Me oltiin pikkujätkiä, joita ei ensin otettu tosissaan, mutta bändi treenasi intensiivisesti ja intohimoisesti. Siinä ei ollut kauheasti sijaa leffoissa tai koulussa käymiselle.

Kevättalvella 1964 Danny & The Islanders julkaisi ekan sinkkunsa. Se pomppasi Ylen Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa ykköseksi, ja me päästiin mukaan isolle kesäkiertueelle. Suksee oli valtava. Se tuntui kivalta. Silloin en ajatellut luovani uraa, mutta siitä lähtien olen kuitenkin elättänyt itseni musiikilla. Aluksi tosin asuin mutsin nurkissa, joten kulut olivat pienet. Kun fyrkkaa tuli, ei siitä koskaan mitään jäänyt.

Syksyllä 1964 Danny meni inttiin ja The Islanders jatkoi nelimiehisenä. Tehtiin rundi tukholmalaisen Hi-Grades-bändin kanssa. Siinä soitti Abban levyiltä tuttu basisti Mike Watson. Me saatiin niiltä merkittävää uutta tietoa. Meidän basisti heitti plektran roskiin, koska Watson soitti sormin. Me opittiin myös, että kitaraan saa venyvämmän kielisetin, kun jättää paksuimman kielen pois ja laittaa ohuimmaksi banjon kielen. Suomesta nimittäin ei vielä silloin saanut ohuita kitarankielisettejä.

Keväällä 1965 Jim & The Beatmakers -bändin kundit ehdottivat The Islandersille bändien fuusiota. Me suostuttiin ja oltiin The Beatmakers, kunnes Ruotsin-keikkojen alla kävi ilmi, että siellä on jo yksi The Beatmakers. Me vaihdettiin nimeksemme The Finnish Beatmakers ja julkaistiin single. Se oli huono nimi, joten meistä tuli Jormas. Kesällä 1965 me treenattiin itsemme todella kovaan iskuun. Syksyllä lähdettiin valloittamaan Saksaa ja muita Pohjoismaita.

Kuten The Islanders, Jormas soitti pääasiassa coverbiisejä itsensä näköisillä sovituksilla. Hittejä olivat Saat miehen kyyneliin, joka oli suomennos Tom Jonesin To Make a Big Man Crysta, Beach Boysin God Only Knowsista käännetty Taivas vain tietää ja Rööperiin, joka oli versio The Beatlesin Penny Lanesta. Jormas oli The Islandersia kehittyneempi bändi. Me vedettiin neliäänisiä stemmoja maailmanluokan tyyliin.

Kun nuoret miehet etsivät itseään, suunnitelmat eivät aina osu yksiin. Pari albumia tehtyään Jormas hajosi vuonna 1968 armeijaan ja erilaisiin erimielisyyksiin.

Samana vuonna Johnny Liebkind pyysi mua mukaan kesäkiertueelleen. Se kai koki alemmuudentunnetta Dannyä kohtaan, joka kiersi siihen aikaan Kirkan kanssa. Mä suostuin vierailevaksi solistiksi, mutta parin keikan jälkeen koko rundi levisi käsiin, koska keikkoja yritettiin myydä sitä liian kalliilla. Kun me kaikki saatiin potkut, Johnnyn rumpali Ande Päiväläinen ehdotti mulle bändin perustamista. Syntyi Paradise.

KANSAN TAKAA SAIMAALLE

Paradise oli Tapani Kansan taustabändi, kunnes Tapsa antoi meille kenkää ja me jatkettiin keskenämme. Eka single Dark Side of the Moon / My Child tehtiin Ruotsissa vuonna 1970. Saman vuoden syksyllä nimi muutettiin Pepe & Paradiseksi. Bändin kokoonpano eli jonkin verran. Se, jossa oli Pedro Hietanen ja Pave Maijanen, oli helvetin hyvä.

Pepe & Paradise teki kolme albumia vuosina 1972-1975. Siihen aikaan suomalainen popmusiikki meni Wigwamin ja Tasavallan Presidentin matkassa progen suuntaan. Me taas kuljettiin laulullista linjaamme pitkin popiskelmään päin.

Kun Pepe & Paradise lopetti toimintansa, jatkoin uuden bändin kanssa. Se saattoi myös olla nimeltään Paradise – en ole varma, se oli sekava ja nopea vaihe uralla. Tein ensimmäiset sooloalbumini 70-luvun lopulla. Sitten Danny pyysi mua mukaan kesärundille, jonka se teki Armi Aavikon kanssa. Mä innostuin, että pienet palkat ja paljon duunia, totta kai sopii. Olin niissä kuvioissa useamman vuoden.

80-luvun puolella tein soololevyjä ja perustin ravintolabändin, jossa soitti muun muassa Bogart Co:sta ja Kaamoksesta tuttu rumpali Johnny Gustafsson. Me kierrettiin pohjoismaissa 80-luvun puoliväliin saakka ja soitettiin paljon laivoilla. Se oli aika raskasta duunia.

Sitten muutin Poriin ja jatkoin sooloartistina. 90-luku oli vaikeaa aikaa. Mä olin kaikin puolin allapäin erinäisistä syistä. Olen aina tykännyt keikkailusta, mutta huonoina aikoina sekään ei tuntunut kivalta.

Se vuosikymmen kuitenkin päättyi hämmentävän hienosti mun, Maijasen, Kirkan ja Hectorin Mestarit areenalla -projektiin. Siinä mentiin korkealla ja kovaa. Isot paikat myytiin loppuun ja liikenne meni sekaisin.

2000-luvulla tein omakustannelevyjä ihan omasta halustani. Tietokoneiden nykyiset äänityssysteemit ovat mulle unelmien täyttymys. Mulla on studio läppärissä ja tykkään näprätä sitä.  Jotkut uusimmista levyistäni onnistuivat soimaan radiossa mutta jäivät silti vähälle huomiolle.

Nykyisin mulla on soittajarinki, josta voin valikoida keikoille bändin sen mukaan, kuka milloinkin on vapaana. Mulla on kunnia saada soittaa hyvien muusikoiden kanssa. Sellaisilla keikoilla velat muuttuvat saataviksi.

Uuden Pepe & Saimaa -albumin vastaanotto hämmentää. Mitä ihmettä tapahtuu? Se myy hyvin ja saa hyviä arvosteluja. Mä en ole koskaan ollut poissa markkinoilta, vaan olen laulanut jatkuvasti. Sitten yhtäkkiä tulee tällainen suksee. Kiinnostaa nähdä, saanko tästä peräti kultalevyn.

LAVALLA JA SALILLA

Olen tehnyt tätä työtä 50 vuotta. En ole muuttunut luonteeltani mitenkään. Musta voi saada lepsun vaikutelman, mutta se on hämäystä. Laulajan työ vaatii aggressiivisuutta ja nopeaa ajattelua.

Olen ensisijaisesti laulaja. Olen biisejäkin rustannut, mutta se ei ole mun lajini. Omien kappaleiden laulaminen on tosi tylsää, koska ne ovat liian tuttuja. Olen hyvä laulamaan muiden biisejä.

Vanhenemisen tiedostan vain peiliin katsoessa. Kun ikää tulee, täytyy huolehtia siitä, että pystyy käyttämään kroppaansa niin kuin ennenkin. Käyn pari kertaa viikossa kuntonyrkkeilyssä. Siihen kuuluu 30-40 minuuttia hikijumppaa: naruhyppelyä, punnerruksia, vatsalihasliikkeitä ja monenlaista heilutusta ja pyöritystä.
Lopuksi me hakataan säkkiä ja muksitaan toisiamme. Herrasmiestyyliin.

ARI VÄNTÄNEN

Pertti ”Pepe” Willberg
Laulaja, s. 17.12.1946 Turussa
Perhe: viiden lapsen isä, asuu vaimonsa kanssa Helsingissä
Levyttänyt kymmenen sooloalbumia sekä mm. Jormasin, Pepe & Paradisen, Mestarien ja The Islandersin kanssa.
Ajankohtaista: Matti Mikkolan tuottama albumi Pepe & Saimaa on menestys.

 
 

Kommentointi on suljettu.