H2Ö

18.-19.7.2014 Ruissalon telakka, Turku

Laaja-alaisesti vaihtoehtoiseen musiikkiin keskittyvä H2Ö järjestettiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Suen iskuryhmänä paikalla olivat toimittajat Markus Perttula ja Tuomas Jalamo, sekä kuvaajat Anni Porrasmäki ja Sari Markus.

Perjantai

Markus: Jännitystä oli ilmassa, kun bussi 8 Ruissaloon lähti. Matkalla ehti tulla vahvaa Ruisrockin tuntua, vaikkakin tilanteessa oli huomattavasti vähemmän humalaista huutamista ja enemmän siistejä nahkakenkiä. Samalla ihmisistä huokui lievä epätietoisuus siitä, mihin ollaan menossa ja millainen tapahtuma tulee olemaan, mutta myös voimakas halu päästä olemaan mukana uudessa H2Ö-tapahtumassa. Ja nopeasti se Ruisrock-tunne katosikin, kun laajahkolle teollisuussatama-alueelle pääsi.

Edellisvuoden Ilmiö-kokemukset tiiviisti pakatusta ja kumpuilevasta metsäalueesta olivat vaihtuneet tyylikkääseen ja avaraan taidekokemiseen, mikä kiteytyi valtavalla Veistämö-lavalla, jossa pystyi vielä haistamaan laivanrakentamisen jäljet kauniiden musiikkiesitysten lomassa. Katosta roikkuvat keinut tekivät hallista vielä entistä viehättävämmän, eikä sopuhintainen ruoka ja juoma tilannetta heikentänyt. Teollisempi miljöö ei kuitenkaan tarkoittanut kylmempää tunnelmaa, ja Ilmiöstä tuttu hippihenkinen ruohonjuuritasolta rakentaminen huokui tapahtumassa mukavana helpostilähestyttävyytenä. Ja tosiaan, se musiikki! Kymmenen lavaa ja yli sata yhtyettä tarkoitti paljon liikkumista ja jatkuvaa tykitystä – hikeä ja missaamisia, löytämistä ja euforiaa.

h2öyleiskuvaa1
Kuva: Sari Markus.

Tuomas: Festarin tunnelmassa huomio kiinnittyi jo alkuvaiheessa todella rentoon ja ei-tiukkapipoiseen henkilökuntaan. Olisin jopa voinut piilottaa festaripulloni hiukan vähemmän tarkasti. Mikäli minulla siis olisi ollut sellaisia mukana. Eikä tietenkään siis missään nimessä ollut.

Omaa ilmettä alueelle loivat kivasti myös festarin imagoon sopivasti hämmentävät taideteokset ja siellä täällä kävelleet, nyrjähtäneellä tavalla veikeät eläinpukuiset hahmot. Toivon, että joku muukin näki ne. Muussa tapauksessa joudun lopullisesti kyseenalaistamaan mielenterveyteni.

Markus: Perjantaipäivän alkuantina reportterin herätti ilostuttavasti Kiveskiveksen Duracell-pupumainen kasibittihevi. Sonic the Hedgehogin lailla vain täytyi rientää kuuntelemaan toista turkujuurista yhtyettä, samaan aikaan soittanutta Slow BLVD:a, jonka dreampop ihastutti solistinsa vaikuttavalla äänellä sekä rennolla yhteissoitollaan. Kyseistä wow-elämystä voimisti myös sijaintina ollut jo edellä mainittu Veistämö-tila.

Festivaaleille on luonnollista tukea paikallisuutta, mikä H2Ö:n artistikattauksessa vahvasti näkyikin, eikä Turun tarjonnassa ole todellakaan valittamista. Edellisiin lisättynä Nightsatan tarjosi ainutlaatuista viihdettä kiihkeän lasermetallinsa ja tarkkaan harkitun visuaalisen puolensa kera pimeässä Suuli-hallissa. Vastakohtaisesti Luai herkisteli aurinkoisella Laituri-lavalla, joka tuntui taitavasti piilotetulta aarreaitalta. H2Ö:n alkuhetket menivätkin vahvasti lavoja etsiessä, kun alue yllätti laajuudellaan. Joka paikassa tuntui myös olevan pieni performanssi menossa, mikä lisäsi mainiota karnevaalitunnelmaa.

Varsinaiset kesätanssit aloitti omalta osaltani tamperelainen Kaveri Special, joka Kuja-lavalla laittoi afrikkalaisrytmien saattelemana pussikaljasään todellakin soimaan. Se soitti oli mahtavan iloista musiikkia, joka tempasi helposti mukaansa. Asteen verran räyhäkkäämmän menon laittoi viereisessä Suulissa päälle mm. pyykinkuivaustelinettä soittava Cleaning Women, jota olikin jo ehtinyt seuraamaan kiitettävästi väkeä.

cleaningwomen
Cleaning Women. Kuva: Anni Porrasmäki.

Tuomas: Ah, Cleaning Women. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt bändiä livenä, ja H2Ö:n keikan perusteella olisi selvästikin pitänyt. Levyillä aikaisempien muistikuvieni perusteella hiukan puuduttava yhtye muuntautui lavalla pään nyökkymään pakottaneeksi mahtavaksi friikkikarnevaaliksi. Kotitekoiset soittimet olivat jatkuvassa vaarassa hajota, mikä muuntautui hienosti osaksi show’ta. Olin myyty viimeistään nähdessäni yhtyeen rumpalin jatkavan kompin soittamista paikatessaan settiään ilmastointiteipillä. Aivan huikeaa settiä.

Cleaning Womenin jälkeen vuorossa oli yhdysvaltalainen lauluntekijä Josephine Foster. Keikka paljasti upeasti koristellun Veistämö-tilan harmillisen teknisen ongelman: PA-kaiuttimet olivat korkeaan ja avaraan tilaan rikollisen alimitoitetut, jonka ansiosta Fosterin akustisen herkistelyn kuulivat puheensorinan yli ainoastaan lavan edessä istuneet yleisön jäsenet. Samalla lavalla hiukan myöhemmin soittanut brittiläinen Neotropic sai itsensä onneksi jo hieman paremmin kuuluviin — bändin paikoin Dead Can Dance -henkinen musiikki toimi mukavana hypnottisena välipalana ennen perjantain viimeisiä bändejä.

Markus: Rennoin ottein Meri-lavalla soittanut Pöllöt viihdytti tuoreen kuuloisella iskelmähenkisellä rautalankamusiikillaan. Kyseinen lava olikin erityisen hyvin suunniteltu, tuoden yhtyeen väkimäärästä huolimatta näkyviin joka suunnasta, myös olutkarsinoiden suunnilta. Olutalueet olivatkin harvinaislaatuisen mukavasti suunniteltu siten, etteivät ne rikkoneet alueen kulkuväyliä tai vieneet liiaksi huomiota pois bändeistä ja lavoista.

Pöllöt1
Pöllöt. Kuva: Sari Markus.

Siirtyminen olutalueilta lava-alueille tuntui erityisen luontevalta. Osa lavoista oli maan tasalla, kuten Autotalli, jossa soitti Räjäyttäjät. Punk-henkeen sopivasti eturivin fanit saivat nauttia keikasta täysin siemauksin ja takana ihmettelijät joutuivat haaveilemaan tunnelmaan pääsemisestä.

Tuomas: Muistaakseni keskustelimme lavan vieressä kasvaneista puista, koska mitään muuta ei takariviin asti näkynyt. Joku voisi tietysti olettaa, että olisimme joka tapauksessa tunkeneet lähemmäksi bändiä moshaavien hippienkin läpi. Se joku olisi hyvin väärässä.

Markus: Perjantai-illan kovimmat tunnelmat koin Laiturilla, kun Ville ”Lieska” Leinonen pääsi vauhtiin. Mies toimi täydellisellä viihdyttäjän asenteella, muuntautuen silmänräpäyksessä naurattaja Esa Pakarisesta herkäksi iskelmälaulajaksi ja taas takaisin. Istuva ja hiiren hiljaa kuunnellut yleisö oli selkeästi myyty.

VilleLeinonen2
Ville Leinonen. Kuva: Sari Markus.

Keikkansa peruuttanutta Gongia paikkaamaan saatu vuonna 1969 perustettu Hawkwind soitti pimenevässä illassa jumittelevaa avaruusrockiaan ja olikin monelle mainio musiikkihistoriallinen reliikki. Vanhat herrat soittivat suvereenisti ja selvästi nauttivat saamastaan huomiosta kuten vanhojen rokkitähtien kuuluukin. Jokseenkin samassa avaruudellisuuden hengessä soittanut, mutta luonnollisesti vuosikymmenten modernistamana, helsinkiläinen Siinai taas oli osoitus nuoruuden innosta. Menoa oli nimittäin lavalla lähes enemmän kuin yleisössä.

Tuomas: Perjantain bileosastosta vastasi elektroduo Imatran Voima. Keikka oli sikäli hämmentävä, että vaikka musiikki itsessään saikin aikaan spontaania robottitanssia, olisi jonkun selvästi pitänyt katkaista sähköt selkeästi hyvissä nousuissa esiintyneeltä, vaivaannuttavia välispiikkejä enenevissä määrin keikan edetessä rupatelleen Randy Barracudan mikrofonista. Tai sitten kyse oli vain jonkinlaisesta yleisön kelpoisuustestistä: ehkä en vain ollut tarpeeksi humalassa.

imatranvoima
Imatran Voima. Kuva: Anni Porrasmäki.

 

Lauantai

Markus: Lauantain festivaalitunnelmiin pääsi nopeimmat huikean kotimaisen kattauksen saattelemana: sympaattinen Hiljaiset Kallot, vaikuttava The Hearing, liikuttava Yona & Liikkuvat Pilvet sekä mykistävä Color Dolor toimivat herkullisina aperitiiveina myöhemmän illan räjäyttelyihin. Raivokkaaksikin yltyvä Risto oli tuonut hulahulavanne-esiintyjän musiikkinsa taustalle, mikä aavistuksen lisäsi bipolaarista tunnelmaa. Tundramatiksin Balkanin sävyttämä folkrock piti energian ylhäällä, eikä samaan aikaan soittanut electropop-yhtye Fotoshopkaan huonommin toiminut, vaikka jokunen kappale tuntuikin kesken loppuneen. Jälleen siis joutui jakaantumaan kahteen, että ehti kokemukset maksimoimaan. Puolikkaita keikkoja tuli siis nähtyä paljon.

Tuomas: Ringa Mannerin sooloprojekti The Hearing oli jälleen kerran sekä kylmiä väreitä nostattavan koskettava että tolkuttoman sympaattinen. Brittirundilta palanneen laulajattaren unenpöpperöisyys vain lisäsi vaikutelmaa. Keikan sijoittaminen sisätiloihin Liiteriin oli järjestäjiltä hyvä veto, sillä pakahduttavan tunnelmallisia ja tummanpuhuvia kappaleita olisi ollut kovin vaikea kuvitella iltapäivän auringonpaisteeseen.

NewTigers2
The New Tigers. Kuva: Sari Markus.

Valoisampaa indiepoppia soittava The New Tigers sen sijaan sopi kesäsäähän kuin nakutettu. Bändin kitarat surisivat Teenage Fanclub -henkisesti ja esiintyminen oli kerrassaan coolia — juuri tällaisista symppisyhtyeistä Bryan Lee O’ Malley on tehnyt Scott Pilgrim -sarjakuvansa. Musanörttipisteet ropisivat.

Markus: Kaiken hötkyilyn välissä oli myös hyvä ottaa rennosti, johon Sagor & Swing antoi oivan mahdollisuuden. Duon jazz-pohjainen jamittelu tarjosi mukavan istuskeluhetken, josta olikin hyvä lähteä todellisiin tanssijuhliin kohti pimeää Suulia. Matkalla minua varoitettiin äänentoisto-ongelmista, mutta jatkoin päättäväisesti katsomaan Jaakko Eino Kalevia, enkä todellakaan pettynyt.

jaakkoeinokalevi
Jaakko Eino Kalevi. Kuva: Anni Porrasmäki.

Ilmeettömästi esiintynyt artisti joutui hieman painimaan rätisevän laulun kanssa, mutta funkahtavat bassolinjat ja huumaavat rytmit pakottivat jalat tanssimaan, eivätkä tekniset ongelmat vieneet iloa pop-konsertista. Kuumempaa keikkaa ei oltukaan koettu koskaan. Kiitos ja anteeksi kaikille liikeratoihin osallistuneille. Tämän jälkeen olikin vaikea enää saada loppuillan keikoista enempää dopamiinia systeemiinsä, mutta esimerkiksi Plutonium 74 vaikutti innostavan suurempaa yleisöä ja toki syystäkin.

Tuomas: Festivaaliohjelmaan tutustuessani A Monstrous Psychedelic Bubble vaikutti paperilla hyvältä. Sitä paitsi, miten huonolta näin mainiosti nimetty projekti voi kuulostaa? Erittäin, kävi ilmi yrittäessäni sinnitellä keikalla edes parin kokonaisen biisin ajan. Laiskat ysärisamplet yhdistyivät livenä soitettuun sitariin, jonka olisi kai ollut tarkoitus tehdä paskasta DJ-keikasta jollakin tapaa psykedeelisempi. Nousuhumalaistakin alkoi myötähävettää. Onneksi parempi konemusiikkikeikka alkoi hetkeä myöhemmin hollantilaisen Kettel & Seceden toimesta.

Suuli-lavalla oltiin onneksi selvitty Jaakko Eino Kalevin keikan harmillisista teknisistä ongelmista Shivan Dragnin keikkaan mennessä. Artturi Tairan uusi yhtye kuulosti sanalla sanoen vaikuttavalta — ja ensikohtaamisen perusteella jopa itseni aina hiukan kylmäksi jättänyttä Rubikia mielenkiintoisemmalta tuttavuudelta. Mahtipontinen elektropop oli särmikkäästi kovaäänistä ja tarttuvaa.

shivandragn
Kuva: Anni Porrasmäki.

Markus: Loppujen lopuksi H2Ö-festivaali jätti valtavan positiivisen muistijäljen. Upea satamamiljöö ja äärimmäisen monipuolinen katras yhtyeitä tekee festivaalista ainutlaatuisen ja toivottavasti minimaaliset puutteetkin korjataan seuraavaan kertaan. H2Ö on kirkas piriste suurempien kaavoihin kangistuneiden festivaalien rinnalla.

Tuomas: Samankaltaiset fiilikset jäivät myös minulle. Vaikka käytännön järjestelyissä oli havaittavissa vielä pieniä kasvukipuja, oli niistä vaikea olla kovin pahoillaan, koska meininki oli muuten niin ainutlaatuisen rento. Kuudes Aistin lopetettua on hienoa, että H2Ö on tullut paikkaamaan sen jättämää tyhjää tilaa festivaalikentässä. Tämän tyyppisissä tapahtumissa siisteintä on uusien bändituttavuuksiin törmääminen ja löytämisen riemu. Turussa tämä toteutui yhdessä kesän parhaista viikonlopuista.

Räjäyttäjät2
Räjäyttäjät. Kuva: Sari Markus.

AbsoluuttinenNollapiste1Absoluuttinen Nollapiste. Kuva: Sari Markus.

h2öyleiskuvaa3
Kuva: Sari Markus.

h2öyleiskuvaa4
Kuva: Sari Markus.

Kommentointi on suljettu.