THE HIVES: Tyrannosaurus Hives (Interscope)

Jari Mäkelä

Ruotsalaiskollektiivi The Hivesin ensimmäinen major-julkaisu Tyrannosaurus Hives jää usein sitä edeltäneiden bändin läpimurtolevyjen varjoon. Se on kuitenkin The Hivesin paras albumikokonaisuus, jolla räkäisen fratrockin, autotallirockin, purkkapopin, punkin ja uuden aallon parhaat puolet härskisti omiin nimiinsä varastanut rockin uusi dinosaurus tikkaa vaikutteensa nerokkaasti yhteen ja kipittää eteenpäin kuin trimmattu ompelukone.

The Hivesin maailmanvalloittajan elkeille on helppo hymähdellä alentuvaan sävyyn, mutta samalla asialleen omistautunutta bändiä ja sen itse itselleen luomaa hämmästyttävää uraa on pakko ihailla. Rock-puolelta ei tältä vuosituhannelta montaa vastaavaa löydy.

The Hivesin kokoonpano on pysynyt samana vuodesta 1993 lähtien. Bändin nestori ja musiikillinen johtaja, kitaristi Niklas Almqvist (Nicholaus Arson) oli tuolloin kuusitoistavuotias, hänen veljensä Per (Howlin’ Pelle Almqvist) vuoden nuorempi. Toinen kitaristi Mikael Karlsson (Vigilante Carlström) ja basisti Mattias Bernwall (Dr. Matt Destruction) eivät ole kaikkein karismaattisimpia rocktähtiä, mutta The Hivesin tiiviissä yhteisössä he ovat erottamattomia jäseniä.

Almqvistin veljesten ohella yhtyeen tärkein osanen lienee Arctic Monkeysin rumpali Matt Heldersin esikuva Christian Grahn (Chris Dangerous). Tyrannosaurus Hives -albumilla Dangerousin epäinhimillisen nopea ja klikintarkka rytmi hakkaa parhaimmillaan.

Yhtyeen piskuisessa kotikaupungissa Fagerstassa vaikutti myös vuotta aikaisemmin perustettu hardcorepunk-yhtye 59 Times The Pain, jonka vaikutus The Hivesin alkuvaiheisiin oli ilmiselvä. Bändi seurasi 59 Times The Painia parin vuoden viiveellä Burning Heart -levymerkille.

Debyyttialbumi Barely Legal (1997) oli erinomaisen ripeää hc-kaahausta ja herätti ansaittua huomiota punkpiireissä. Levyn kaikki kappaleet oli yhtä lukuunottamatta kreditoitu bändin löytäneen manageri Randy Fitzsimmonsin nimiin. The Hivesin myöhemmistäkin kappaleista vastannut Fitzsimmons on yhtyeen kuudes jäsen. Nimen taakse kätkeytynee Arson ja joissain tapauksissa useampia bändin jäseniä. Fitzsimmonsin jalat on piirretty Tyrannosaurus Hivesin takakanteen, mitä pidetään vahvimpana todisteena hänen olemassalostaan todellisena henkilönä.

Barely Legalin äänitti Fireside-kitaristi Pelle Gunnerfeldt, josta tuli The Hives- ja The (International) Noise Conspiracy -levyjen ansiosta uuden ruotsalaisen garagerock-soundin tärkein taustahahmo.

Barely Legalia seuranneiden kolmen vuoden aikana The Hives aloitti lähes taukoamattomat kiertueensa, joiden aikana bändin yhteissoitto tiukkeni ja live-esiintymisistä tuli spektaakkeleita. Arsonin ja Carlströmin tuplakitaroinnista ja etenkin Howlin’ Pellen modernin ajan mickjaggeroinnista muodostui bändin tavaramerkkejä yhtenäisen imagon ohessa. Veni Vidi Vicious -albumi (2000) oli The Hivesin taiteellinen ja Alan McGeen Poptones-merkillään julkaisema Your New Favourite Band -kokoelma (2001) kaupallinen läpimurto.

The Hives tähtäsi paitsi suurissa puheissaan myös teoissaan superraskaaseen sarjaan, eikä pieni Burning Heart -merkki kyennyt tarjoamaan bändille ja sen julkaisuille toivottua taustatukea. Sopimus Burning Heartin kanssa edellytti vielä yhtä albumia, mutta The Hives allekirjoitti sopimuksen Universalin kanssa kesken Veni Vidi Vicious -kiertueen. Lakimiesten kiistely viivästytti Tyrannosaurus Hivesin julkaisua, mutta samalla julkaisutauko nosti tulevan albumin materiaalin rimaa. Valmiilla levyllä ei ole täytebiisejä.

Kesällä 2004 punkjuna oli aikaa sitten puksuttanut seuraavalle asemalle ja maailmaa 2000-luvun alussa huuhdellut garagerock-aalto ohitettu. The Strokesin ja The Vinesin kakkosalbumit olivat osoittautuneet pettymyksiksi. The Hives oli menettänyt alkuperäisen punk-fanipohjansa, mutta singlehitit ja maailmanlaajuiset kiertueet toivat tilalle ailahtelevaisen mainstream-yleisön.

Ennakkoon pelolla odotettu Tyrannosaurus Hives on bändiltä mainio suoritus. Suurelle yleisölle tarjotaan kaahausta – sitä, mitä yhtye parhaiten osaa. Iso levy-yhtiö ei ole latistanut bändiä. Keskiön ”33 1/3 microgroove – long playing” -teksti on entisellään eikä levy-yhtiön vaihdoksesta juorua kuin takakannesta löytyvä pikkuruinen Interscope-logo. Randy Fitzsimmonsin käsityötaidonnäytteitä ei ole korvattu Linda Perryn ja Diane Warrenin liukuhihnatuotannolla. Tuttuudesta huolimatta The Hives on päivittänyt ilmaisuaan: kappaleet ovat entistä tarttuvampia, soitto vieläkin sulavampaa, jäsenten puvut tyylikkäämpiä. Pelle Gunnerfeldtin tuotantojälki on timanttisempaa kuin koskaan.

Kaksi viikkoa ennen albumia julkaistusta singlestä tuli yhtyeen suurin hitti. Walk Idiot Walk on mukaelma Rolling Stones -kappaleesta. The Hives oli vuonna 2004 hitsautunut yhteen samalla tavoin kuin Rolling Stones 70-luvun alussa; sillä erotuksella, että The Hivesin tyypit olivat nuorempia. Hate To Say I To You Son ja Main Offenderin seuraksi klassikkosinglekerhoon noussut Walk Idiot Walk on It’s Only Rock ’N Roll esitettynä (I Can’t Get No) Satisfactionin vimmalla.

The Hivesin parhaat albumit ovat lyhyitä rokkiräjähdyksiä. Kahta edellistä pitkäsoittoa kaksi minuuttia pitempi Tyrannosaurus Hives kellottuu alle puolen tunnin. Materiaalin näennäinen samankaltaisuus on vain pintaa. Yhtyeen toinen balladi (ensimmäinen oli Veni Vidi Vicious -albumin cover Jerry Butlerin Find Another Girlistä) Diabolic Scheme on Björn Yttlingin (Peter Bjorn and John) viulusovituksin modernisoitua rhythm & bluesia Screamin’ Jay Hawkinsin hengessä. Livenä se soi seuraavasti.

Perusrockmuotista erottuva 60-, 80- ja 00-lukulaisten vaikutteiden hämmästyttävä hybridi A Little More For Little You mahduttaa alle kolmeen minuuttiin ripeästi funkkaavan tanssisvengin ja räyhäävän punk-laulannan. Järjestyksessä neljännellä Universal/Interscope-videollaan bändin jäsenet toimivat tavanomaisen estradiesiintymisensä ohessa myös luonnenäyttelijöinä.

Toinen singlelohkaisu Two-Timing Touch and Broken Bones on päivitetty yhdistelmä kahdesta Paul Revere & The Raidersin Midnight Ride -albumin (1966) biisistä. Kertosäe muistuttaa Kicks-hittiä ja riffi on kopioitu myös The Monkeesin ja Smackin levyttämästä (I’m Not Your) Steppin’ Stone -klassikosta. Ei ihme, että biisien soittaminen peräkkäin Dynamon Rock ’N’ Roll Highschool -klubilla houkutteli.

Rajoitetun Tyrannosaurus Hives -vinyylipainoksen kylkiäisenä julkaistiin seiskatuumainen single Uptight /// The Hives Meet The Norm. Joillakin markkinoilla se ilmestyi myös erikseen. Suositeltava hankinta Tyrannosaurus Hivesin ystävälle on myös Tussles In Brussels -dvd (2005), jolla uransa huipulla oleva yhtye esittää livenä albumin biiseistä kymmenen kappaletta. Mukana seuraava lapsellinen dokumenttielokuva ”valottaa” yhtyeen tarinaa. Alla on maistiainen dvd:ltä: Tyrannosaurus Hivesin todellinen helmi B is for Brutus livenä Brysselissä.

The Hivesin erinomainen teatteriesitys käy valitettavasti rutiininomaiseksi, kun sen on muutaman kerran päässyt todistamaan. Bändin soundi ei myöskään ole parhaimmillaan isoilla festivaalilavoilla, mikä käy ilmi Antidote-livestä vuodelta 2006.

The Hivesin ylläpitämä salaperäisyys ja haastatteluissa sekä pop-median että bändin taholta toistunut ennakkoasenteellisuus ja jonninjoutava jorina kääntyivät lopulta bändiä vastaan. Myös kielimuurilla oli osuutta asiaan. Syvällisemmät analyysit The Hives -yhtyeestä ja sen musiikista löytyvät (jos löytyvät) ruotsin kielellä.

Musiikillisesti yhtyeen nousujohteinen tarina katkesi vuoden 2007 lopulla ilmestyneeseen The Black and White Albumiin. Tuottajayhteistyöt The Neptunesin ja Timbalandin kanssa eivät osoittautuneet niin hedelmällisiksi kuin ennakkoon odotettiin, joten suurin osa levyn tuotannosta kaatui lopulta Dennis Herringin harteille. Lopputulos on The Hives -levyksi paitsi kiinnostavan eklektinen (lue: ärsyttävän hajanainen) myös ylipitkä. Vallankumouksellisen modernin r&b-albumin aihion lisäksi levylle sisältyi myös perinteinen The Hives -albumi, jolta ei löytynyt aiempien julkaisujen spontaaniutta.

Kaksi vuotta sitten The Hivesin omalla Disque Hives -levymerkillään julkaisema paluu ruotuun, Lex Hives, oli yhtyeen omaa tuotantoa. Vuonna 2014 The Hives on hitsautunut yhteen samalla tavoin kuin Rolling Stones 80-luvun alussa; sillä erotuksella, että The Hivesin tyypit ovat nuorempia, vielä muutaman vuoden ajan alle nelikymppisiä.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.