TV-RESISTORI: Intiaanidisko (Fonal)

Jari Mäkelä

Kesällä 2004 Sami Sänpäkkilän Fonal Records julkaisi lähes samanaikaisesti kaksi vuosikymmenen merkittävimmistä suomenkielisistä albumidebyyteistä. Kataloginumerolla FR-35 julkaistu Intiaanidisko on minulle henkilökohtaisesti rakkaampi.

Tarkoitukseni oli ensin aloittaa kirjoitus provosoivasti muodossa ”kaksi vuosikymmenen merkittävintä suomenkielistä albumidebyyttiä”. Se saattaisi pitääkin paikkansa, mutta en halua lähteä arvottamaan Kuusumun Profeetan, Ultramariinin, Wojciechin, Samae Koskisen, Eleanoora Rosenholmin, Aksun (!), PMMP:n ja kumppaneiden sijoituksia pop-musiikiksi kutsutussa armottomassa kilpaurheilulajissa. Haluan toitottaa Intiaanidiskon uljautta.

Tutustuin Yrjö Saarisen ja Olli-Pekka Hämäläisen vuonna 1996 Naantalissa perustamaan TV-Resistoriin yhtyeen ensimmäisen seiskatuumaisen Petit Pianista (2001) soitua Leena Lehtisen radio-ohjelmassa. Päivi Kankaron liityttyä yhtyeeseen vuonna 1999 bändi löysi oman tyylinsä ja kokoonpano vakiintui viisihenkiseksi: Yrjö Saarinen – laulu ja kosketinsoittimet, Päivi Kankaro – laulu ja kosketinsoittimet, Aleksi Salo – rummut, Tomi Helomaa – kitara ja Martti Viljainen – basso.

Petit Pianistaa oli hankala löytää Turusta tai Helsingistä, niinpä bongasin sen onnekkaasti tamperelaisen levykaupan sinkkulaatikosta. Käytin EP:n neljän omalaatuisen kappaleen soittamista potentiaalisten ystävieni musiikkimaun testaukseen. Kappaleet nostattivat reaktioita pilkallisesta naurunremakasta ja epäuskoisesta hymyilystä (fail) oivallukseen ja vilpittömään diggailuun (win).

TV-Resistoria verrattiin rockmediassa kaikkien nasaaliäänellä laulavien uusien kotimaisten indieyhtyeiden tavoin Karkkiautomaattiin, ja jotain yhtymäkohtia Suudelmilla-levyn (1998) kokeellisempaan soundiin löytyikin. TV-Resistorin ja lauluntekijä Saarisen musiikilliset esikuvat olivat kuitenkin muualla kuin tarkoituksellisen naivistisessa popissa tai suomirockissa.

Soittajien vaikutteet classic rockista bob hund -indien kautta konemusaan sulautuivat surisevasta postpunkista onnekkaasti muistuttaneeksi lofi-keitokseksi, joka oli vuosituhannen alussa juuri oikeassa ajassa ja paikassa. Noihin aikoihin Saarinen kertoo kuunnelleensa paljon sekvenssereillä rakennettua konemusaa ja hekumoineensa vanhoja analogisyntsapörinöitä.

TV-Resistori päätyi ulvilalaiselle Fonalille omasta aloitteestaan huomattuaan levymerkin julkaisseen Office Buildingia ja Ville Leinosta. Sänpäkkilä sai postissa bändin demon, josta kertoo tykänneensä kovasti. Kun mies vieraili Turun Säätämössä jonkin yhtyeen keikalla, Saarinen ja Salo taivuttelivat Sänpäkkilän TV-Resistori-singlen julkaisuun. Lievä vastahankaisuus ei johtunut musiikista vaan opiskelevan levymogulin niukasta julkaisubudjetista.

Seuranneiden parin vuoden aikana onnistuin todistamaan riemukkaita TV-Resistori-keikkoja turkulaisten poppareiden pyhätöissä useamman kerran. Jo vuoden 2002 lopulta asti innokkaasti odottamani esikoisalbumi viivästyi alunperin uumoillusta julkaisuaikataulusta vähintään puoli vuotta.

Vuonna 2003 ilmestyi sentään edeltäjäänsä helpommin lähestyttävä seiskatuumainen Melodi Melodika, jolle samanniminen keikkasuosikki ja Intiaanidiskon kohokohta ei sisältynyt. Pikkulevyltä löytyivät sydäntäraastava orastavan seurustelusuhteen laastarointihituri Centrumi ja vauhdikas Puhalla, tai halkean!

Kankaro muistelee lämpimästi Centrumin lauluosuuksia, joita äänitettiin Salon asunnossa Martinmäen kaupunginosassa. Kankaro istui risti-istunnassa kyyryssä lattialla ja muut seisoivat vieressä. Ääni värisi, olo oli ujo ja hatara ja siltä se taisi myös kuulostaa. Kankaro alkoi vasta pikku hiljaa löytää omaa rohkeuttaan laulajana.

Singlen biisit päätyivät myös Intiaanidiskolle. Melodi Melodikan c-kasettiversiolla ne saivat seurakseen nykyään Spotifysta koko muun bändin tuotannon tavoin löytyvän pitemmän ja hienostuneemman Puhalla tai halkean!!!! -version ja suotta unohdetun kotimaisen psykedeliaklassikon K-K-Kirjoituskone.

Salo muistelee, että Intiaanidiskoa nauhoitettiin Naantalissa treeniksellä ja Lausteella Anttoni Alhon ”studiolla”. Levyllä oli vielä hieman rippeitä 4-kasettiraiturinauhoituksista, mutta muuten sillä käytettiin mullistavaa digitaalitekniikkaa.

Sänpäkkilä osallistui Intiaanidiskon miksaukseen ja masterointiin. Se tapahtui Virroilla, missä Aleksi opiskeli tuolloin äänittämistä. Sänpäkkilä ja Salo kävivät kaupassa ostamassa halvinta mahdollista marinoitua lihaa (kuusi kappaletta Kassler-pihvejä) ja Salo opetti miten muovikassi taitellaan kolmioksi siten, että se sitoo itsensä eikä aukea kaapissa.

Kun albumi tuli valmiiksi, Salo oli opiskellut vuoden verran nauhoitusjuttuja. En ollut vielä oppinut miten asiat tehdään oikein – siksi levy kuulostaa niin hyvältä, hän arvelee.

Intiaanidiskon kannessa melodikan kanssa söpöilevää diskointiaania esittää Ida Lehtonen. Vauhdikas avauskappale Pong a long on yhtyeen siihen asti kulkevin biisi, ja Saarisen makea laulusoundi nousee uudelle tasolle. Kappale pääsi mukaan Claes Olssonin ohjaaman Onnen varjot -elokuvan (2005) soundtrackille.

1yy 2aa 3oo elektroon sanoituksessa mainitaan electroclash, mutta satunnaisista Chicks On Speed- ja Ladytron-mielleyhtymistä huolimatta TV-Resistori ei koskaan edustanut kyseistä genreä. TV-Resistoria vain satuttiin nimittämään indie-elektroksi aikana, jolloin termiä viljeltiin yhtä innokkaasti ja asiantuntevasti kuin kulttibändi-sanaa turkulaisessa Aamuset-ilmaisjakelulehdessä.

Saarisen mukaan Intiaanidiskon tekeminen lopetettiin, kun kymmenen biisiä oli saatu kasaan. Levy haluttiin ulos mahdollisimman nopeasti. Albumi ilmestyi joko juhannusviikolla tai sitä seuraavalla, eli se oli tuolloin lähes ainoa suomalainen julkaisu.

Intiaanidisko pääsikin YleX:n viikon albumiksi ja Saarinen antoi Salon kanssa melko krapulaisen radiohaastattelun, jota Kankaro kuunteli kesäduunissaan köppöisestä radiosta Aurajokea seilaavalla Pikkuförillä. Pikkuförin kuski tiedusteli Kankarolta, miltä tuntui kuulla omaa ääntään radiossa. Se tuntui tietysti hyvältä.

Saarisen Intiaanidiskon kappaleisiin laatimat sanoitukset saattoivat joko tarkoittaa jotain, tai sitten ne vain kuulostivat kivalta ja niillä sai biiseihin täytettä. Levyllä oli joitakin omaelämäkerrallisia juttuja esimerkiksi jostain sydänsuruista, mutta myöskin paljon sanallista täytettä, joka sopi musiikkiin.

”TV-Resistorin maailma on todellinen ja kuitenkin ajoin hauras kuin haave. Levyllä on kappaleita, joissa tanssitaan, ikävöidään, ihastutaan, tykätään ja tykätään niin kovin, että se muuttuu koko maailman kokoiseksi tunteeksi” (Noora Isoeskeli, Sue 7/2004).

Albumin kätketyt aarteet löytyvät levyn lopusta. Popcorn-soundia hyödyntävä Huomisen otsikot muistuttaa jo TV-Resistorin myöhempää tuotantoa. Tukehtuminen on kuin degeneroitunut versio akustisella kitaralla näppäillystä vuosituhannen vaihteen Madonna-hitistä. Sen sanoitukseen on edelleenkin valitettavan helppo samaistua. Krautrock-rytmissä tempova Kuin Hiroshima muistuttaa bändin avantgardistisesta esikoissinglestä.

Saarisen omat lempibiisit albumilta ovat bändin eniten keikoilla soittamat, erilaisiin sovitusmuotoihin vuosien varrella taipuneet nimibiisi ja Näen tanssivan sun uudestaan. Näihin kappaleisiin albumi jollain tavalla kiteytyy: pölöt synat ja laulut vähän sinnepäin. Sanoitukset ankkuroituvat tiukasti jonnekin Dynamon ja Martinmäen väliin.

Näen tanssivan sun uudestaan on rakkain biisi myös Kankarolle. Hän osallistui kappaleen sanoitukseen ja biisiä myös sovitettiin hänen luonaan. Tässä yhteydessä Kankarolle valkeni (hyvässä mielessä) miten erilaiset hahmotuskyky ja rytmiikantaju hänellä ja Ykällä oli. Yhteistyö synnytti yhden TV-Resistorin pisimpään eläneistä kappaleista. Dancepop-yhtye Viola on tehnyt kappaleesta englanninkielisen version Oh How You Dance.

Intiaanidiskon levynjulkaisubileet pidettiin Päiväkodissa. Kyseisen ilta oli aivan järkyttävän hikisen kuuma (aivan kuten tätä kolumnia kirjoitettaessakin). Keikalla juhli debyyttialbuminsa ilmestymistä myös Risto.

Kankaro suhtautuu Intiaanidiskoon tänä päivänä rakkaudentäyteisellä lämmöllä. Kymmenen vuotta sitten vallitsi hyvä viba. Indiemusakuviot olivat aktiivisia. Bändi keikkaili kivoissa paikoissa ja solmi ystävyyssuhteita monien muiden muusikoiden kanssa, joista monet ovat hyviä ystäviä edelleen.

Saarisen mielestä Intiaanidisko on tänäkin päivänä tunnelmaltaan mainio ja sympaattinen albumi. Levy sisältää hienoja synasoundeja ja sovituksellisia yksityiskohtia siellä täällä. Kokonaisuus on ihanasti lo-fi. Hän pitää ristiriidasta ”tasaisten” synien ja elävien rumpujen ja kitaroiden välillä, vaikka aikanaan vituttikin, kun ei ”täyttä” soundia saatu aikaiseksi. Todennäköisesti albumi olisi paljon tylsempi, jos siinä olisi onnistuttu. Nyt Aleksin rokkirummut puskevat läpi kivasti ja homma pysyy elossa.

Paljon keikoilla ennakkoon kuultuja suosikkibiisejä sisältänyt brianwilsonmainen Serkut rakastaa paremmin (2006) lienee suuremmalle yleisölle tutuin ja merkittävin Respa-levy. Kolmas pitkäsoitto TV-Resistori (2011) ilmestyi valitettavasti liian myöhään jatkaakseen jouhevasti siitä mihin edellinen jäi. Kiehtovan neopsykedeelisen tunnelmansa ansiosta TV-Resistori kilpailee kuitenkin tasavahvasti yhtyeen parhaimman albumin tittelistä.

Ensi lauantaina H2Ö-festivaaleilla Ruissalossa esiintyy klo 15 Saarisen, Salon, Helomaan ja basisti Marko Hongiston äärimmäisen kova Hiljaiset Kallot -yhtye. Siellä tapaamme jälleen!

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.