RISTO: Risto (Fonal)

Jari Mäkelä

Toinen Fonalin kesän 2004 pop-julkaisuista on jälkikäteen osoittautunut vuoden tärkeimmäksi levyksi. Myöhemmin Sue-lehden toimittajat ja avustajat äänestivät Riston vuosikymmenen parhaat albumit -listan viidennelle sijalle. Pop-kirjoittajien lämpeneminen vei aikaa. Vielä joulukuussa 2004 yksikään Suen toimituskunnan 25 jäsenestä ei noteerannut Ristoa vuoden viiden parhaan kotimaisen levyn joukkoon.

Tutustuin itsekin Risto-yhtyeen debyyttiin vasta Aurinko aurinko plaa plaa plaan (2006) jälkeen. Sitä ennen takanani oli loistava keikka, jolla käännyin välittömästi bändin faniksi. Levykaupat tarjosivat valitettavasti ei-oota. Ensimmäinen levyhankintani oli Ris-ton neljän biisin ”lapsille suunnattu” teemasingle Hessu kostaa ja muita hiiritarinoita vuoden 2006 alussa.

Saatuani Risto-albumin vihdoin käsiini sen sisältämä pehmoinen, psykedeelinen jazz-pop hautautui kokonaisuutena Aurinko aurinko plaa plaa plaan hittibiisien varjoon vuosiksi. Vain keikkasuosikit, jo ensimmäisellä livekuulemalla nerokkaaksi todistettu Nina, olen palasina, livenä suoraksi punkiksi ruhjottu rääväsuinen Levy-yhtiön jätkät ja albumille viimeisenä biisinä tehty shokeeraava parisuhdeväkivallan kuvaus Unessa mies, valveilla nainen erottuivat kokonaisuudesta heti.

Nina, olen palasina on analysoitu perinpohjin Nuorgam-nettilehden kirjoittajien toimesta, kun he syyskuussa 2012 valitsivat sen 2000-luvun parhaaksi kotimaiseksi pop-kappaleeksi. Pianon kilkatus ja päähän ikiajoiksi iskoutuva a-a-a-aa-taustalaulu toimivat äärimmäisen tehokkaasti ja täyttivät Dynamon indiediskon lattian jokaisella soittokerralla. Ahdistavaan tarinaan oli helppo samaistua. Vaikka itse ymmärrän kappaleen kertojan töytäisseen raskaana ollutta naista, sanoja on tulkittu myös siten, että kertoja-Risto olisi juossut syntymästään asti. Molempi parempi ja vielä vaikuttavampaa.

Levy-yhtiön jätkät -kappaleen lyyrinen Touretten syndrooma ja sen kanssa herkullisessa ristiriidassa svengaava The Doors- ja Twin Peaks -tyyppinen jazz-tausta toimii kirjaimellisena purkauksena kuolevan bisneksen viimeisiä tradenomilinnakkeita kohtaan. Ennemminkin levy-yhtiön jätkät edustavat silti koko yhteiskunnallista alistamis- ja valvontakoneistoa, jota vastaan voi taistella vain lukkiutumalla vessaan ja odottamalla, että systeemi tukehtuu sillä välin omaan paskaansa.

Risto lienee postmodernin aikakauden merkittävin kotimainen yhtye. Jotenkin tuntuu siltä, että meidän aikalaisten on mahdotonta käsittää, miten merkittävä. Cheekin, Jukka Pojan ja Juha Tapion kaltaisten supertähtien dominoidessa Risto jää rumia laulavaksi indieklubien ja pikkulavojen kuriositeetiksi.

Tulevina vuosikymmenten pop-historioitsijat tulevat nostamaan Risto Ylihärsilän yhtä tärkeäksi lauluntekijäksi kuin Hectorin, Kauko Röyhkän tai Ylihärsilän iänkaikkiset vertailukohteet Kari Peitsamon ja Gösta Sundqvistin. Riston osakkeita nostaa vielä bändin taiteellinen kasvojenkohotus ja eräänlainen uudelleensyntymä kuluvan vuosikymmenen parhaalla kotimaisella albumilla II (2013).

Ylihärsilän lauluissaan esittämä rikkinäinen mutta erittäin tarkkanäköinen Risto-roolihahmo oon kuin Se-yhtyeen Yari Knuutinen, jota Jyrki Siukonen muinaisessa Soundi-lehdessä luonnehti: ”Fredi, joka on syönyt happoa”. Omakohtainen Risto-muistonikin liittyy Frediin. Soitin joitakin vuosia sitten turkulaisessa Bar Kukassa levyjä Ylihärsilän soolokeikalla. Matti Siitosen omaa tuotantoa oleva Kun ilta hämärtyy (1975) sai Ylihärsilältä hyväksyvän vastaanoton.

Vuonna 1976 Kuopiossa syntynyt Ylihärsilä kuunteli lapsena Jaakko Teppoa, vanhempiensa Finnhits-kokoelmia sekä kuorolaululevyjä ja soitti rumpuja puhallinyhtyeessä. Ensimmäiset bändiviritykset syntyivät jo yläasteikäisenä, mutta Koirat-niminen bändi oli erityisen merkittävä, sillä siinä siinä lauloi myöhemmin Viihdeorkesterissa vaikuttanut Mikko Torvinen ja kitaraa soitti vuosituhannen vaihteessa Tampereella toimineen lofi-trio Kukan johtohahmo Tuomas ”Moppi” Toiviainen.

Vuosina 1997-2001 kulttimainetta keränneessä, Velvet Underground- ja postpunk-vaikutteisessa Kukassa Ylihärsilä soitti koskettimia. Helmi-yhtiö julkaisi bändin koko äänitetyn tuotannon Risto- ja Moppi & Aivokurkiaiset -yhtyeiden menestyksen jalanjäljissä Collected Works -tuplana vuonna 2007.

Risto-debyytille asti päätynyt Moppi Toiviaisen Jumalan kämmen oli ensimmäisiä Kukka-yhtyeen esiasteelle tehtyjä kappaleita. Jostain Pekka Strengistä ja vanhasta utuisesta psykedeliasta muistuttava biisi toimi tavallaan sysäyksenä Ylihärsilän koko pop-uralle. Kappaleessa sivutaan myös jumala-teemaa, mikä toimii yhtenä Riston koko tuotannon yhdistävänä punaisena lankana. Liveversio on tyypilliseen tapaan jotain aivan muuta.

Kukan hajottua Tampereen YO-talon keikalla vuonna 2001 Ylihärsilä aloitti albumin biisien teon. Levyn loppuun säästetyt balladit, kuolleesta tyttöystävästä kertova Kuiskauksesi elää vielä ja Mopille omistettu Kateelliselle ystävälle ovat sykähdyttävimpiä kappaleita. Irtileikattu Laura Närhen pää sovitettuna pornolehden aktikuvaan piirtyy lähtemättömästi mieleen, ja kuolleen ystävän teemaan Ylihärsilä on palannut myöhemminkin. Kateelliselle ystävälle on kappaleena vieläkin parempi.

Kun biisejä alkoi keväällä 2002 olla koossa, Ylihärsilä pyysi bändikaveriaan, Aloha Junktionissa bassoa soittanutta Minna Kortepuroa kitaristiksi ja Tuomas Erikssonia rumpaliksi. Bändin nimeksi tuli iskelmähenkisesti Risto. Multi-instrumentalisti ja soitinrakentaja Eriksson väittää, ettei osannut soittaa rumpuja, mutta studioon mentiin ensimmäisen kerran jo kaksien treenien jälkeen kesällä 2002. Ylihärsilä soitti bassokuviot koskettimillaan.

Rumpali Eero Rannio tuli mukaan seuraavana syksynä, jolloin instrumentteja jaettiin uudestaan. Kortepuro siirtyi tutummalle paikalleen basistiksi ja Eriksson kitaristiksi. Äänityksiä jatkettiin treenikämpällä ja studiolla. Vain rockhölkötys Rakkaani, mennään Aasiaan soitettiin nauhalle kahteen kertaan, muut kappaleet purkitettiin ensimmäisellä otolla. Tarina kuulostaa valmiin levyn upean soundin äärellä uskomattomalta.

Annukan kaa on kuin nolkytluvun Baddingin Paratiisi, 60-luvun alun rock ’n’ roll -iskelmä tämän päivän sisältä rikkinäisten ihmisten elämään modernisoituna. Albumiversiolla on kahteen ja puoleen minuuttiin saatu mahdutettua hämmentävän tarkkaa havainnointia ja useimmille tuttua omien tunteiden tai niiden puuttumisen pohdintaa. Risto on muutenkin sopivan mittainen, vain noin puolen tunnin levy. Kun siihen pääsee sisälle, se vaatii uusintaa.

Levyn avausbiisiksi laitettu provokatiivinen Sade, kultainen sade on epäilyttävästä aiheestaan huolimatta äärimmäisen kaunis kappale. Siinä esiintyy jälleen mehukas tekstin ja musiikin välinen ristiriita, joka toisaalta on varmasti karkottanut monta bändiin ensimmäistä tutustumistaan tehnyttä.

Riston soundeja ruuvattiin noin puolen vuoden ajan Fonalin Sami Sänpäkkilän kotona. Sänpäkkilä kuuli Ristoa ensimmäisen kerran Pyynikillä kotibileissä, kun Hetero Skeleton- ja Avarus-yhtyeiden Arttu Partinen soitti levyn cdr-demoa. Sänpäkkilä ihastui saamaansa demoon, jolla tulevan albumin biisijärjestyskin oli jo lyöty lukkoon. Cdr:n kannesta skannattiin myöhemmin myös albumin hilpeyttä herättänyt kansi.

Ensi tapaamisella Sänpäkkilä kertoo vaarantaneensa yhteistyön Ylihärsilän kanssa ehdottamalla melko suorasanaisesti, että levyä voisi vielä vähän miksata, että saataisiin paremmat saundit. Tästä huolimatta homma lähti etenemään. Ylihärsilä ajeli puolen vuoden ajan tietokoneen kanssa levymogulin 25 neliön kämppään, jossa laitteet kytkettiin kiinni kotistereoihin, istuttiin sohvan edessä lattialla ja miksattiin. Tietokone ei ollut mikään kannettava, vaan aikakauden normaali (ja painava) kuvaputkimonitorin ja pöytäkoneen kombo.

Valmis Risto-albumi sijoittuu bändin albumikärkeen yhdessä Aurinko aurinko plaa plaa plaan ja II:n kanssa. Kappalemateriaalin pienestä epätasaisuudesta kärsinyt Sähköhäiriöön (2009) jää kahdeksan pinnan levyksi. Silläkin on hienoja biisejä. Livenä alati uusiutuva yhtye on tällä hetkellä kenties paremmassa iskussa kuin koskaan. Rumpaliksi on palannut upean Alina Toivasen kauden jälkeen Ville Leinonen.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.