PINK GREASE: This Is for Real (Mute)

Jari Mäkelä

Ennen Arctic Monkeysin läpimurtoa brittiläisen terästeollisuuden pääkaupungissa Sheffieldissä versoi trendikkäiden garagerock- ja postpunk revival -virtausten ulkopuolinen musiikillinen aluskasvillisuus, johon taideopiskelijoiden talvella 2000 perustama outolintu Pink Grease sopi mainiosti.

Glamrockin, punkin, discon ja new waven välillä sulavasti liikkuneet kameleontit ovat aina kiehtoneet enemmän kuin yhden tempun ponit. Klassisista esimerkeistä käykööt John’s Childrenin, 70-luvun Jet-yhtyeen ja Radio Starsin Andy Ellison sekä tietysti Iggy Pop. Loikka Dennis Leighin johtaman Tiger Lilyn junkshop glamista John Foxxin liidaamaan Ultravox!-bändiin ei ollut suuren suuri, ei myöskään The Raped -yhtyeen metamorfoosi tammikuussa 1979 Cuddly Toysiksi.

Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin vokalisti Rory Lewarnen, puoliksi perulaisen kitaristi Steven Santa Cruzin, saksofonisti John Joseph Lynchin, basisti Stuart Faulknerin, hälyääniä syntetisaattorilla operoineen Nic Collierin ja rumpali Scott Evil X:n genrerajoja kumartelematon The Buttfuckers-yhtye muutti nimensä The Rapedin tavoin poliittisesti korrektimmaksi. Pink Grease & The Evil X toivoi saavansa tuleville keikoilleen myös naispuolista yleisöä.

Nimen loppuosan tavoin myös rumpali poistui jossain vaiheessa Pink Greasen vahvuudesta. Evil X:n tilalle liittyi Marc Hoad.

Ensin Pink Grease inspiroitui vanhasta 50-luvun doowopia ja rock ’n’ rollia sisältäneestä kokoelmalevystä, jonka sisältämiä aineksia se pyrki sekoittamaan alkeelliseen, The Stoogesilta ja Joy Divisionilta vaikutteita ottaneeseen soundiinsa. Lynchin foni, Collierin omatekoisen The Machine -synan ujellukset ja Lewarnen kiimainen voihkinta tekivät yhtyeestä alusta lähtien persoonallisen ja erottuvan.

Bändin nyrjähtänyt versio perinnemusiikista toi ihmisten mieleen The Crampsin ja 50-luvun rockista inspiroituneen Brian Enon aikaisen glam-/artrock-pioneeri Roxy Musicin. Kumpaakaan yhtyettä Pink Greasen jäsenet eivät olleet aikaisemmin kuulleet.

Mutelle levyttäneen Add N to (X):n musiikillinen svengali Barry 7 otti Pink Greasen pian siipiensä suojaan ja kiinnitti yhtyeen omalle pienelle Muten jakelemalle Horseglue-levymerkilleen. Tuottajakseen Pink Grease sai Replayn viime marraskuisessa Relaxed Muscle -jutussakin esiintyneen Jason Bucklen.

Varsinainen hypetys käynnistyi bändin kolmannesta Horseglue-julkaisusta Pink Grease All Over You (2003), jota äänittämään Barry 7 lennätti bändin neljäksi päiväksi New Yorkiin. Bucklen tuotanto teki kunniaa ison kylän suurmiehille, Suicide- ja New York Dolls -yhtyeille, joten ei ole ihme, että Pink Greasea luultiin hämäysoperaation tuloksena hetken amerikkalaiseksi bändiksi. Jakelija Mute solmi levytyssopimuksen Pink Greasen kanssa ja tie tähtiin oli auki.

Kuuden biisin miniälpee sisälsi originaaliversion This Is for Real -albumin singleksi myöhemmin poimitusta The Nasty Show -huippubiisistä. Albumilla pyrittiin tarkoituksellisesti Tony Viscontin klassiseen brittiläiseen pop-soundiin verrattavaan lopputulokseen.

This is for Realin muhkeammasta ja ”kaupallisemmasta” soundista vastasi muinaisessa uuden aallon Altered Images -yhtyeessä kitaristina toiminut tuottaja Steve Lironi. Todennäköisesti hänen kauttaan myös Altered Imagesin laulaja Clare Crogan kiinnitettiin mukaan Pink Greasen kolmenaisiseen The Greasettes -taustalauluyhtyeeseen. The Greasettes esiintyy This Is for Realin kappaleilla The Nasty Show, Party Live ja Remember Forever.

Edellämainittu on todella mainio veto, mutta en malta olla linkittämättä loistavaa livetaltiointia, kun sellainen on kerrankin tarjolla. Italian televisiosta napatulla Remember Foreverin unplugged-versiolla Pink Grease -trio osoittaa biisin toimivuuden vaikka nuotiokitaralla esitettynä.

Ensimmäinen This Is for Realilta maaliskuussa 2004 lohkaistu single, albumin ”nimikappale” Fever nousi seiskatuumaisten uutta kulta-aikaa viettäneen Britannian singlelistan huimalle 75. sijalle. Genreihin taipumattoman bändin biisi ei saanut valtakunnallista radiosoittoa. Mafe Valenin ohjaama hi-tech -video kuvattiin sheffieldiläisissä alakulttuurikohteissa Showroomissa ja Casbahissa.

Viikkoa ennen albumin julkaisua singlenä ilmestyi yhtyeen nimikkolaulu The Pink G.R.Ease. Tyylikäs/mauton kuvasingle (jollaisia Pink Grease tulisi julkaisemaan vielä useita) nousi komeasti singlelistan 74. sijalle, petraten siis edellisestä yhden listapaikan. Bändin mukaan ”The Old Grey Whistle Test gone wrong” tyylisen videon ohjauksesta vastasi aiemmin Junior Seniorin ja Dizzee Rascalin kanssa työskennellyt tiimi The Imaginary Tennis Club eli Simon Owens ja Nima Nourizadeh.

Kesäkuun 2004 lopussa ilmestynyt This Is for Real on raikas pop-albumi, jonka Suen Tomi Tuominen pisteytti salaviisaasti. Vain kiitettävät arviot musiikkilehdistä silmäilevä suuri yleisö ei koskaan lukenut seuraavaa: ”Koska haluan pitää Pink Greasen edelleen salaisena pienen piirin suosikkina, annan sille arvosanaksi kutosen. Jos haluat tietää, mitä mieltä tästä levystä oikeasti olen, käännä lehteäsi täydet 180 astetta myötäpäivään, katse kiinnittyneenä arvosanaan ja ällisty” (Sue 7/2004).

Yhtyeeseen tykästynyt Mute-levymerkin perustaja Daniel Miller vierailee itse syntetisaattorin äärellä yhdellä albumin kovimmista iskuraidoista Serial Heartbreaker. Kappaleesta tulee hiukan mieleen DAF. Likainen krautdisco tuli muotiin vasta vähän myöhemmin LCD Soundsystemin debyyttialbumin myötä.

This Is for Realin viimeinen, maaliskuussa 2005 julkaistu singlelohkaisu Peaches nousi Britannian singletilaston sijalle 44. Se ei jäänyt bändin parhaaksi listasijoitukseksi. Pari irtosingleä rikkoi top 40:n rajan. Peaches-kappale toimii samalla bändin kunnianosoituksena Lewarnen naispuoliselle kaksoislennolle, kanadalaiselle electroclash-artisti Merrill Beth Niskerille.

Pink Greasen jäsenet ehtivät nauttia pienen mittakaavan rocktähteydestään reilun kolmen vuoden ajan. Viimeinen virallinen Pink Grease -levytys oli tammikuussa 2007 julkaistu kaksitoistatuumainen single Carlights.

Legendaarisen Arthur Bakerin tuottama kakkosalbumi Mechanical Heart ei jostain syystä koskaan saanut virallista julkaisua. Promo on ladattu kokonaisuudessaan YouTubeen tämän vuoden alussa, ja se vaikuttaa varsin tasokkaalta (tosin tuskin kovin kaupalliselta). Tipahtaminen Mutelta käytännössä lopetti Pink Greasen toiminnan, mutta tapahtumien syy- ja seuraussuhteet ovat jääneet pimentoon.

Lewarne vetää nykyään White Witches -nimistä yhtyettä. Laulajansa ansiosta White Witches maistuu Pink Greasen jatkumolta, mutta ex-bändin särmä ja sähäkkyys ovat poissa. Santa Cruz on päästänyt sisäisen heavyrockarinsa valloilleen ja johtaa Villain-nimistä NWOBHM-bändiä.

Kymmenen vuotta julkaisunsa jälkeen This Is for Real kuulostaa edelleen unohdetulta junkshop glam -klassikkolevyltä. Nyt siitä on oikeasti tullut sellainen. Facebookissa toimii pieni This Is for Real -albumin merkkipäivää juhlistanut Pink Grease -ryhmä, jonka antamien johtolankojen perusteella suuri osa tämän kirjoituksen sisältämästä informaatiosta on löytynyt. Faulkner ja Lewarne ovat ryhmän aktiivisia päivittäjiä. Albumin kaunis ja mahtipontinen AOR-päätösraita Into My Heart on Lewarnen ja nyt myös oma suosikkibiisini.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.