NIEMINEN & LITMANEN: Nieminen & Litmanen (Grandpop)

Jari Mäkelä

Henkilökohtaiset kokemukseni Nieminen & Litmanen -duosta linkittyvät tiiviisti Päiväkoti- ja Dynamo-klubeihin, joissa Hammond-urkuri Sami Niemisen ja Gretsch-rumpali Juha Litmasen duo vieraili 2000-luvun puolivälissä monena vuonna peräkkäin.

Nieminen & Litmanen -klubikeikat olivat hikisiä bakkanaaleja, joissa varsinkin naispuolinen tanssiyleisö villiintyi primaaliseen vatkaukseen ja vispaukseen duon scandinavian action jazzin tahdissa. Keikoista tarinoitiin haltioituneeseen sävyyn, kunnes duo taas seuraavan kerran saapui kaupunkiin. Myöhemmät YouTube-tallenteet antavat alkuräjähdyksestä vain kalpean aavistuksen.

Hammond-urkujen täyteläinen soundi edustaa jotain, mitä 70-luvulla sähkökitaran ääneen rakastunut pikkupoika ei kyennyt ymmärtämään, mutta 90-luvun aikamies jo osasi arvostaa. Lounge- ja exotica-villitysten ohessa myöskin 60- ja 70-lukujen viihteellinen Hammond-soundi nousi arvoonsa, ja kirpputoreilta haalituilta Klaus Wünderlichin Hammond Pops- ja Wünderlich Pops -albumeilta löytyi saksalaisten schlagereiden seasta aina joku päräyttävä pop-instrumentaalisikermä.

Ennen Nieminen & Litmanen -duoa Hammondin ääni soi rock-keikoilla kuitenkin harvoin. Ikivanhaa Hammondin dominoimaa heavyrock-soundia kuuli tuskin koskaan. Nylon 66’ers- ja Spectre Quartet -instrumentaaliyhtyeet olivat edelläkävijöitä suomalaiskansallisen ”acid jazzin” saralla, mutta hiipuneet pois Nieminen & Litmanen -duon iskeytyessä kiinni klubikansan tanssihermoon.

Nieminen & Litmanen -duon juuret juontavat kahden kitaristin, Esa Kuloniemen ja Pekka Laineen vuoden 1994 alussa perustamaan The Hypnomen-yhtyeeseen. Litmanen korvasi kitaristien käyttämän rumpukoneen saman vuoden lopussa. Esikoisalbumi Supersonicon (1997) surf-mausteinen garagerock sai vuosien mittaan yhä monipuolisempia sävyjä.

Erilaisten kokeilujen kautta The Hypnomenin biisien tyylillinen skaala monipuolistui, mutta samalla oma soundi löytyi ja virtaviivaistui. Pekka Laineen aluksi vain mausteena soittamat Farfisa-koskettimet vaihtuivat Sami Niemisen massiiviseen Hammondiin, joka nousi bändin 2000-luvun Santana-vaikutteisessa soundissa tasavertaiseen asemaan kitaran rinnalle.

Vuosituhannen alussa The Hypnomenin keikkamatkoilla kuunneltiin ruotsalaista urkuri- ja rumpali-duoa Hansson & Karlsson, joka oli 60-luvun loppupuoliskolla levyttänyt kolme albumillista progressiivista jazz-rockia hämmästyttävän isolla ja modernilla soundilla. Hansson & Karlsson herätti itsensä Jimi Hendrixin huomion, ja saavutti muusikoiden keskuudessa kansainvälistä arvostusta. Kahdellakin soittajalla pärjäsi, jos soittajat vain olivat riittävän kovia. Siitä idea Nieminen & Litmanen -duon perustamiseen lähti.

Hendrix äänitti Hansson & Karlssonin Tax Free -kappaleen ja esitti sitä livenä. Kitaristin versiota ei kuitenkaan ehditty julkaista levyllä ennen hänen kuolemaansa. Hansson & Karlsson hajosi vuonna 1969, kun Janne Carlsson ryhtyi tv-juontajaksi ja näyttelijäksi. Bo Hansson nousi maailmanlaajuiseen menestykseen Rick Wakemanin kaltaisena sooloartistina progetulkinnallaan Tolkienin Taru sormusten herrasta -teoksesta (Sagan om ringen, 1970 / Music inspired by Lord of The Rings, 1972).

Nieminen & Litmanen, jota ruotsalaisten esikuviensa tavoin oli siunattu kansallisesti tunnusomaisilla nimillä, suoritti ensimmäisen, yhden kappaleen mittaisen, julkisen esiintymisensä syksyllä 2001 Lasse Mårtensonin kunniaksi järjestyllä tribuuttiklubilla Mocambossa Helsingissä. Marraskuu julkaistiin myöhemmin Third-albumilla (2011).

Alkujaan Nieminen & Litmanen oli siis coverbiisejä soittava The Hypnomenin oheisnumero. Miehet saivat niin hyvää palautetta, että alkoivat harjoitella duosoittoa vimmatusti. Ratkaisevaksi askeleeksi osoittautui omien biisien säveltäminen. Kun niitä alkoi ilmaantua, oli tie tähtiin auki. Ensimmäinen levytetty Nieminen & Litmanen -kappale Rintamäen lentokenttä ilmestyi afro-garage-mambo-orkesteri The Mutantsin kanssa julkaistulla splittiseiskalla vuonna 2002.

Duon nimeä kantava esikoisalbumi nauhoitettiin Petrax-studiolla Hollolassa marraskuun 2003 lopussa. Äänityksiin tuhrautui aikaa kaksi vuorokautta. Biisejä ei tarvinnut treenata studiossa, sillä niitä oli soitettu keikoilla jo kymmeniä kertoja. Valmiin äänitteen muhkeasta soundista kuulee, että ammattimiehet ovat olleet asialla. Levyn on äänittänyt ja miksannut Jyrki Tuovinen. Tuottajana toimii mm. Markus Nordenstrengin ja Tuure Kilpeläisen levyjä julkaissutta Grandpop-levymerkkiä pyörittänyt Lemonatorin Lasse Kurki.

Albumin julkaisuaikaan vallinnutta hurmioitunutta ilmapiiriä kuvaa katkelma Sue-lehden Janne Sundqvistin psykedeelisestä 10/10-arviosta: ”Kaksi kättä ja Black & Decker. Vrrm… Yksi käsi ja Black & Decker. Vrr-rr-rrrrr… Hammond, rummut ja Nieminen & Litmanen! Kas siinä resepti, jolla ilo irtoaa” (Sue 6/2004).

Hansson & Karlssonin Man At The Moon -teemalevylle (1969) kunniaa tekevällä päätösraidalla Next Stop: Moon Kurki soittaa kitaraa. Biisillä vierailee lisäksi thereminiä soittava Miikka Paatelainen. Muita guest star -vierailuja albumilla ei ole. Avaruuden seireenien laulua nerokkaasti jäljittelevä theremin sopii Next Stop: Moonin aavemaiseen tunnelmaan hienosti.

Instrumentaalimusiikissa kappaleiden nimillä on vieläkin enemmän merkitystä kuin lauletussa musiikissa. Biisien nimeäminen vain numeroin tai kappaleiden pituuksien mukaan osoittaa tekijöiltä vakavaa mielikuvituksen puutetta tai ylimielisyyttä tyyliin ”musiikki puhukoon puolestaan”. Entä jos musiikki ei puhukaan? Saat paljon anteeksi, jos olet Jean-Michel Jarre, mutta jos et ole, on eduksi antaa kuulijalle kutkuttavia vihjeitä. Nieminen & Litmanen laittaa mielikuvituksen onneksi liikkeelle.

Nieminen & Litmanen -albumin nerokkain biisinnimi on varmasti Leo Jokela (bailaa Kalastajatorpan pyöreässä salissa vuonna 1969). Kappale tuo mieleen Komisario Palmun kulisseissa silmämuniaan svengaavan jazzin tahdissa pyörittävän Jokelan, Ilkamat-sketsisarjan tanssikohtaukset, joissa rumputulituksen keskeytyessä Hammond-urku väläyttää sattuvan puujalkavitsin, sekä myyttisen Kalastajatorpan, jossa Ahti Karjalainen pyörittää daameja ja venäläisiä diplomaatteja Finlandia-votkan päihdyttävällä voimalla.

Huikeita improvisaatioita livetilanteessa mahdollistanut Leo Jokela (bailaa Kalastajatorpan pyöreässä salissa vuonna 1969) sai niin hyvän vastaanoton, että duo inspiroitui säveltämään sille jatko-osankin. Kakkosalbumille More Adventures With Nieminen & Litmanen (2006) sisältynyt Leo Jokela Rides Again on levytettynä vieläkin parempi biisi, retrofuturistinen tulkinta Op:l Bastardsin parhaasta hittimateriaalista.

Vesuvius (The Moment of Truth) kertoo tarinaa muinaisen Pompeijin viimeisistä ratkaisun hetkistä, ennenkuin irstaileva roomalainen ylimystö tukehtuu tulivuoren sylkemän laavan alle. Kappale olisi sopinut loistavasti alla Alppipuistossa Kalliola Rockissa vuonna 2010 kuvattuun videopätkään. Sen sijaan Nieminen & Litmanen esittää videolla kappaleen El Jazz, jonka uhkaavan grooven yhdistää videon näkemisen jälkeen mielessään aina nousevan myrskyyn.

Nieminen & Litmanen -levyn musiikki on erittäin elokuvallista. A Man From Marseille voisi olla peräisin Tapio Ilomäen vuonna 1937 ohjaamasta elokuvasta Mies Marseillesta. Samannimiseen näytelmään perustuva elokuva on tuhoutunut, eikä siitä ole säilynyt materiaalia. Kiehtovasta ajatusleikistä tuli todellisuutta vuonna 2011, kun ensi-iltansa sai Mika Kaurismäen Veljekset, jossa käytettiin taustamusiikkina kahden ensimmäisen Nieminen & Litmanen -albumin musiikkia, ei tosin juuri kyseistä kappaletta.

Veljekset-elokuvassa soivat esikoisalbumilta Next Stop: Moon, El Jazz, Marraskuun kaihoisa velipuoli Leaving You In November ja etsiväsarjan teemaksi sopiva duon tunnuskappale N & L Theme. Myös Hansson & Karlsson -duo levytti aikoinaan oman H.K. Theme -nimikkokappaleensa, mutta Nieminen & Litmanen vetää kilvassa pitemmän korren huomattavasti iskevämmällä biisillään.

Nokkelasti nimetystä Enemy of Violencesta tulee luonnollisesti mieleen Death Wish -elokuvien kirveellä veistetyn näköinen Charles Bronson, Stockholmista läntisen naapurikaupungin kesäöiset rantabulevardit ja Monica in The Morning -kappaleesta Jörn Donnerin hemaisevan blondin seurassa Södermalmilla nauttima aamiainen. Caribbean Twist on luontevaa taustamusiikkia Ylioppilaskylän vieressä sijaitsevan Caribia-hotellin pihamaalla pelattavalle jännittävälle minigolf-turnaukselle.

Vaikka duon alkuperäisidea on lainattu 60-luvulta, ei Nieminen & Litmanen ole ankkuroitunut 60-luvulle tai menneisyyteen. Duon musiikki on tyylillinen sulatusuuni, jossa skandinaavisen pop-musiikin viimeisimmät virtaukset sekoittuvat lähes vuosisadan takaisiin muotirytmeihin ja suomalais-slaavilaiseen iskelmälliseen melankoliaan.

Esikuvansa Hansson & Karlssonin (kokoelmalevyjä ei lasketa) tavoin Nieminen & Litmanen on julkaissut tähän mennessä kolme albumia. Instrumentaaliyhtyeiden perisyntiin, vieraileviin laulusolisteihin, Nieminen & Litmanen sortui Third-albumilla. Jonna Tervomaan taustalla duo oli tosin soittanut aiemminkin ja levyttänytkin Lemmikit-kokoelmalle (2008). Paleface-yhteistyö julkaistiin albumia edeltäneenä poliittisena ajankohtaisseiskana.

Jari Mäkelä

Kirjoittaja on turkulainen popmusiikkiaddikti. Tällä palstalla hän raapaisee kymmenen vuoden takaista albumiklassikkoa.

Kommentointi on suljettu.