Askeesipää

Tomi Tuominen

Sue 5/2014

Luin eilen uutisen amerikkalaisesta naisesta, joka oli moottoritietä ajaessaan postannut itsestään sosiaaliseen mediaan selfien tekstillä ”The Happy song makes me happy!” ja seuraavassa sekunnissa menettänyt autonsa hallinnan, törmännyt rekkaan ja kuollut. Tämä on ääriesimerkki, mutta samaan ahdistavaan zombie-kulttuuriin törmään joka ikinen päivä matkalla kotoa työhuoneelle. Aina kun edelläni kävelevä henkilö mutkittelee jalkakäytävän laidasta laitaan tai pysähtelee ilman syytä, tiedän katsomattakin, että sekoilun aiheuttaa kädessä oleva älypuhelin, jonka ruutu on ympäröivää reaalimaailmaa kiehtovampi.

Vastaavanlaiset liikennekuolemat tulevat tulevaisuudessa luultavasti vain lisääntymään. Puhelimessa puhuminen autoa ajaessa on kuitenkin lasten leikkiä verrattuna statuspäivityksen kirjoittamiseen ruuhkaisella moottoritiellä tai suojatietä ylittäessä. Yritin joskus kymmenen vuotta sitten kirjoittaa tekstaria auton ratissa ja olin vähällä ajaa metsään. Sen jälkeen en ole yrittänyt.

En ole ostanut uutta puhelinta seitsemään vuoteen. Puhelimellani pystyy juuri ja juuri puhumaan ja lähettämään tekstiviestejä, mutta ei tulisi mieleenikään yrittää mennä sillä Facebookiin tai Twitteriin. Minun puhelimellani otetut selfiet näyttäisivät kehnoilta vesivärimaalauksilta vaikka en edes käyttäisi niissä hienoja Instagram-filttereitä. Näistä syistä en kävele kaduilla puhelin naamani edessä enkä nosta sitä pääni yläpuolelle rockkeikoilla. Sosiaalista mediaa ja mukavaa nettiselailua varten minulla on tablettitietokone, mutta se on niin suuri, ettei sen kanssa tulisi mieleenkään kävellä Turun kaduilla tai kuvata keikkoja.

Parisen viikkoa sitten aloin hetken mielijohteesta myös siivota sosiaalista mediaani. Poistin itseni kaikista ryhmistä, joihin en enää tuntenut kuuluvani tai joista ei ollut ollut minulle mitään iloa alun alkaenkaan. Hauskat palindromit, yhdyssana on yhdyssana, tylsät Facebook-päivitykset ja muut vastaavat yhteisöt täyttivät uutisvirtaani postauksilla, jotka eivät olleet millään tavalla kosketuksissa oman arkeni kanssa. Jätin jäljelle ainoastaan erilaiset harrasteryhmät, joiden postauksista olin poikkeuksetta aina kiinnostunut ja pienet, kaveripiirin sisälle rakentuneet, ryhmät, joiden uutiset ja kuulumiset halusin lukea. Kaikki muu sai luvan mennä menojaan.

Myös Buzzfeedin kaltaiset nollainformaatioarvoa tarjoavat sivustot saivat kenkää newsfeedistäni. Olen Facebookissa pääasiassa pitääkseni yhteyttä kavereihini, en lukeakseni roskalehdistön  juorupostauksia ja klikkauskalastelua valtamerten tuolta puolen. ”Testaa mikä 90-luvun altsurokkari olet!”, ”Katso tästä listasta mikä on vappunimesi!” Kiitos, mutta ei kiitos. Käytän aikani mieluummin johonkin fiksumpaan. Typerysten lähettämistä pelikutsuista, kiertävistä listameemeistä ja arkikuvahaasteista ei pääse eroon kuin poistumalla kokonaan sosiaalisesta mediasta, mutta ainakin olen nyt minimoinut turhan informaation määrän online-elämästäni.

Olen istunut lukuisia kertoja ravintolapöydässä, jossa seurueen jokainen jäsen on syventynyt omaan puhelimeensa tai tablettiinsa vaikka ympärillä on tarjolla oikeita, eläviä, hengittäviä ystäviä. Olen päivittänyt statustani vessanpöntöltä ja statuksiani on kommentoitu vessasta käsin. Olen katsonut Netflixiä ja pelannut Yatzya iPadillani suihkussa. Välillä päivitän statustani kesken dj-keikan. Haiskahtaa vahvasti siltä, että minustakin oli tulossa yksi zombieista. Oli vain ajan kysymys milloin olisin ottanut itsestäni selfieitä valtavankokoisella tabletillani pyöräillessäni kirpputoreille.

Vuodenvaihteessa tein lupauksen olla tuomatta iPadiä enää mukanani sänkyyn. Arvelin, että kirjan lukeminen ennen nukahtamista sivistäisi minua paremmin kuin ystävieni statuspäivitykset. Netflix on saanut minut lipsumaan lupauksestani hieman, mutta yhä edelleen pyrkimyksenäni on vähentää elämästäni sosiaalista mediaa ja klikkauskulttuuria. Haaveilen sen sijasta meneväni metsään istumaan ja lukemaan scifiä kun säät lämpenevät.
Joskus ihmettelin ihmisiä, jotka taistelivat kehitystä vastaan ja kieltäytyivät hankkimasta matkapuhelinta. Hieman myöhemmin ihmettelin ihmisiä, jotka ehdoin tahdoin jäivät ulos sosiaalisesta mediasta. Nyt olen alkanut ymmärtää molempia. Askeesi antaa mielenrauhaa.

Niin kauan kuin vanha puhelimeni toimii, en ole hankkimassa älypuhelinta. En ajatellut kuolla puhelin kädessäni.

Tomi Tuominen on turkulainen tiskijukka, joka kotitalon syttyessä palamaan pelastaisi ensimmäisenä laukkunsa, läppärinsä ja fillarinsa.

Kommentointi on suljettu.