Sue 20 vuotta: Yli vuosikymmen änkytystä, soperrusta ja idoleita

Jarkko Fräntilä

Sue 4/2014

”Moi. Olen parikymppinen jannu Helsingistä. Tykkään musiikista ihan sikana ja olen kirjoitellut koko ikäni. Ajattelin että onkohan Suella tarvetta toimittajalle? Ohessa pari juttua joita olen tehnyt. Mikäli tarvitsette avustajia niin olisi tosi jees jos ottaisit yhteyttä!”
Suen päätoimittaja vastasi samana päivänä hapuilevaan ja anteeksi pyytelevään sähköpostiin. Onneksi myöntävästi. Samalla tiellä ollaan yhä.

Sue täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Se on pitkä aika. Parikymppinen on ensisuudelmansa ja luultavasti ensimmäiset vaakamambonsa jo kokenut. Ja jos ei ole, niin mitä väliä? Aikaa on. Kiire ei ole mihinkään.

Kaikkien aikojen ensimmäinen Sue-juttuni oli Hefner-yhtyeestä tehty sähköpostihaastattelu. Se ei mennyt kovinkaan hyvin. Pariin kuukauteen ei kuulunut mitään. Panin uuden meilin yhtyeen solistille Darren Haymanille ja hätyyttelin häntä deadlinen varjolla. Hayman vastasi kysymyksiin viikonlopun aikana hieman pottuilevaan äänensävyyn. Kukaan ei pidä hoputtajista.

”Mikä on lempiyhtyeeni? Ei minulla ole sellaisia. Vihaan kaikkia bändejä.”
Auts. No, pää oli auki.

Tätä ennen olin tehnyt muutamia levyarvioita. En muista minkä yhtyeiden tuotoksia. Luultavasti ei mitään kovinkaan hyviä. Parit EP-levyt ainakin. Mitä on tapahtunut EP-formaatille viimeisen kymmenen vuoden aikana? Ei niitä kai enää juuri julkaista.
Ensimmäinen kasvokkain tehty ulkomaisen yhtyeen haastatteluni oli ruotsalaisesta powerpop-bändi The Wannadiesista. Tapasin bändin seurustelevan pariskunnan Pärin ja Christinan helsinkiläisessä hotellissa. Olin aina ollut yhtyeen suunnaton fani. Muistan kuinka käteni tärisivät hysteerisesti ennen h-hetkeä. Änkytin. Punastelin. Takeltelin sanoissani. Jossakin vaiheessa mainitsin David Bowien nimen. Christina ei ymmärtänyt kenestä puhuin, sillä ääneni värisi niin paljon. Bowiesta tuli Bhouwaeeeii.

Lopussa kättelin heitä ja kiitin juttutuokiosta. Hehkutin heillä olevan maine mukavina ihmisinä ja että se oli ihan totta.

Koiranpennulta näyttävä Pär kätteli minua ja tuijotti suoraan silmiin.

”Tuo on ihaninta mitä minulle on koskaan haastattelussa sanottu.”

Siitä oli hyvä jatkaa.

Noin kahdeksan vuotta tuon haastattelun jälkeen tapasin samaisessa hotellissa Vampire Weekendin jäsenet. Puhuimme seksistä ja kahnauksista poliisien kanssa. Ezra ja Rostam istuivat sohvilla väsyneinä aikaerosta. He hihittivät niin paljon, että kyselin heidän päihdetottumuksistaan. Pelkkää väsymystä naureskelu vain on, he kertoivat.

Vaikka löpinä on tätä nykyä helpompaa, aina sitä jännittää. Samaisen hotellin samoilla sohvilla juttelin myös Danko Jonesin kanssa. Se lieneekin ainoa kerta, kun olen tavannut veemäisen ja äksyilevän haastateltavan. Danko valitteli väsymystään ja kertoi kuinka ei haluaisi koskaan tehdä haastatteluja. Hän ei hymyillyt 30 minuutin aikana kertaakaan. Hän suuttui, kun kysyin häneltä mitä uutta Danko Jones tuo musiikkikartalle.

”Sanoitko juuri että me olemme kliseinen bändi? Vitut. Kysy jotain muuta.”

Laskeskelin joskus tehneeni Sue-urani aikana noin 500 haastattelua, ja tuo on ainoa kerta kun juttutuokion jälkeen on jäänyt paha maku suuhun.

Maailman paras duuni.

Ensimmäinen suomalaisen yhtyeen haastattelu oli The Duplosta. Matkustin Tampereen YO-talolle heidän keikalleen. Saman illan aikana soittivat muistaakseni loungehtava (muistatko vielä?) Super, The Duplo ja The Pansies.

Haastattelupöydässä istuivat tätä nykyä levykauppamogulina parhaiten tunnettu Aleksi sekä basisti Lasse. Rumpali Wallu oli kai ”muualla polttelemassa”. Ei siitä sen enempää. Juttu on yhä tallessa. Se on revolverihaastattelun tapaan toteutettu kysymys/vastaus -sekoilu ja kovin, kovin kaljanhuuruinen. Otsikko? ”Vaaleanpunaisen ghettorakkauden ylipapit.”

Se on myös joko paras tai huonoin koskaan tekemäni haastattelu, riippuen ihan siitä, millaisessa mielentilassa sen lukee.

Tarinan opetus?

Aina sekaan musakirjoittelijoita mahtuu. Jos hotsittaa niin kokeile. Uutta verta tarvitaan aina. Papatkin siirtyvät joskus eläkkeelle. Jotkut heistä tosin tekevät uusia levyjä. Kuten The Duplo.

Ja Sue kertoo heistä. Tietenkin.

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.