Sue 20 vuotta: Ihmisläheinen rockjournalismi

Mikko Toiviainen

Sue 4/2014

En ole koskaan kokenut olevani journalisti. En ole opiskellut viestintää, enkä haaveillut lukioaikoina toimittajan työstä, vaikka kirjoittamisesta pidinkin. En kuulu Suomen Journalistiliittoon, ja haastattelutilanteita lukuun ottamatta tituleeraan itseäni harvemmin toimittajaksi. Välillä saatan, mutta se tuntuu joka kerta yhtä kiusalliselta.
Koen pikemminkin olevani identiteetiltäni tekijä tai välittäjä.

Aloin kirjoittaa Sueen vuoden 2012 elokuussa. Silloinen aikomukseni oli kirjoittaa lehteen ainoastaan levykritiikkejä – saisihan siitä itselleen korvaukseksi levyjen vapaakappaleita, ja rahaa voisi käyttää kuukausittain johonkin järkeväänkin. Esimerkiksi ruokaan. Tai vuokraan.

Tähän mennessä olen haastatellut muun muassa Herra Ylppöä, Egotrippiä sekä suomirockin legendaa Ismo Alankoa.

”Mä en mieti hyviä myyntejä, arvostusta tai palkintoja. (—) Mulle biisien tekeminen on sitä, että yritän selvittää suhdettani maailmaan, ja ihmetellä, mistä helvetistä tässä kaikessa on kysymys”, kertoi Alanko minulle suhteestaan musiikkiinsa (Sue 2/2013).
Mielestäni rockjournalismin tulisi toimia jokseenkin samalla logiikalla.

Haastattelutilanteeseen tulisi suhtautua kuin tabula rasaan; pohtia juurikin, mistä helvetistä tässä kaikessa on kysymys. Enkä nyt tarkoita, etteikö haastatteluun pitäisi suhtautua kriittisesti ja mahdollisimman objektiivisesti. Haluan pikemminkin alleviivata vuorovaikutuksen merkitystä sekä omista ennakkoasenteista ja odotuksista luopumista. Inhimillisyyttä.

Rockjournalismi on kontaktilaji. Hyvä rockjournalismi syntyy nähdäkseni kahden tai useamman ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta, dialogista. Aito kohtaaminen on mahdollista saavuttaa keskustelemalla, ja sen päämääränä on jonkinlainen totuus tai yhteisymmärrys. Parhaassa tapauksessa haastattelutilanne avaa kummallekin osapuolelle uusia ovia.

Haastatellessani Samuli Putroa (Sue 3/2014) heitti hän haastattelun lopuksi puoliksi vitsillä, että luuli tulleensa haastatteluun, mutta saikin kaupan päälle psykoanalyysin. Koin että keskustelumme oli jollakin tapaa merkityksellinen hänelle. Ainakin se oli merkityksellinen minulle, muttei siksi, että haastattelin artistia, vaan siksi, että kohtasin ihmisen artistiuden takana.

Tiedän, että saatan kuulostaa populistiselta sanoessani, että kirjoitan ensisijaisesti muille ihmisille.

Mutta kenelle minä muka kirjoitan jollen nimenomaan muille ihmisille?

Itse koen, että Sue on rocklehti kaikille ihmisille. Sue on ilmainen ja siksi kynnys lehteröintiin on ehkä pienempi kuin muilla rocklehdillä. En koe, että lehdellä olisi tarkkaa kohderyhmää. Mahdollisesti siitä johtuen lehti esittelee myös bändejä, joihin ei välttämättä muissa medioissa törmäisi.

Briljeeraamisen ja oman egon pönkittämisen sijaan toivoisinkin, että rockjournalismi olisi ihmisläheisempää ja rooleista vapaaseen keskustelevuuteen tähtäävää.

Siihen minä itse ainakin pyrin.

Mikko Toiviainen

Kirjoittaja ei koe olevansa toimittaja, vaikka onkin kirjoittanut Sueen 1,5 vuotta

Kommentointi on suljettu.