Finnish Rock Tour 2014, osa 3

Manzana, Peekaboo Primate sekä Luxury Toys kiersivät Eurooppaa yhdessä. Tämä on Manzanan laulajan Piritta Lumouksen kiertuepäiväkirjan viimeinen osa.

 

11.5. U Bazyla, Poznań, Puola

Puolassa on sunnuntai. Bussi parkkiin kirkon eteen, minnekäs muualle vahvasti katolisessa maassa. Kuoripoikia, nunnia ja kauniisti pukeutuneita perheitä purkautuu kirkon ovista ja ylittää puolalaishenkisesti kauniin puiston leppeässä kevättuulessa juuri samaan aikaan, kun bussista purkautuu vähän toisennäköistä porukkaa.

Kiskon vaatteita puoliunissa päälleni eiliset keikkameikit naamassa, astun tähän omituisteen kohtaamiseen. Ryhmä vitivalkoisiin puettuja kuorotyttöjä huomaa minut ja lähestyy ujosti postikorttien kanssa: “Can we have your autograph?“ tytöt kysyvät ja heidän silmänsä ovat pyöreät kuin oltermanni. Muuta kirkon pihalla tapahtuvaa toimintaa en jää seuraamaan, veikkaan autosta ulos kieriviä pulloja ja kuseskelua. Lähdemme kylille etsimään ruokaa.

Kaupunki on pienehkö ja hyvin puolalainen, kuulemma taloudellisesti hyväosainen kaupunki, sellainen, jossa on töitä. Sunnuntaisin perheet kulkevat kauniisti puettuina vanhan kaupungin kaduilla, syövät yhdessä, hevosvaunut kopistelevat. Torilla on lintuja, vapaita ja ei-vapaita, likaisia puluja ja keltaisia jättipapukaijoja ketjuissa. Telttaterassin seinät notkuvat niin, että odotamme sen lähtevän päältämme lentoon, mutta se kestää aterian ajan.

Bazyla on massiivinen kivirakennus, jossa on upea takapiha täynnä graffiteja, järkälemäiset kalusteet, kivenhajuinen ilma. Hyvä paikka. Tutut talon äijät saapuvat, kamat kasaan, suihkuvuoroja ja soittamaan. Väkeä on melko nihkeästi, on sunnuntai ja äitienpäivä, mutta lopulta paikallisia suomifaneja alkaa tulla. Tennareissaan pomppivat tytöt sanovat nähneensä Manzanan ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 2008 ja sen jälkeen siellä ja täällä. Vuodesta 2008 tuntuu olevan ihmeen kauan. Mitä ihmettä, vieläkö täällä samoja lauluja rullaillaan? No, onhan toki laulut vaihtuneet uudempiin, tytöt kasvaneet ja ns. vettä valunut mailman meriin. Silti hätkähtää, että juurihan me täälläkin olimme. Paikassa on hyvä vetää ja pienehkö yleisö tykkää. Otetaan valokuvaa, puhutaan poroista ja kansantaloudesta, pussaillaan, ei valittamista.

Illaksi pientä bilettä pystyyn, keskiyöllä putoaa lasikenkä ja bussi hörähtää. “We love you Boznan” sanoo Lester ja roikkuu aurinkolasit päässään bussinovesta kun auto käynnistyy, ja tytöt kiljuvat vastaukseksi. Rocktähtihetkien albumiin. Hihii.

 
12.5. Fonobar, Varsova

Varsovassa parkkiin jalkapallopuiston laitaan, vessat ja kaikkea. Turistina kylillä koko päivän, pilvenpiirtäjiä kuin Amerikassa, melkoinen neuvostohenkisyys rakennuksissa ja kaduilla. Raitiovaunut ovat rautaa eivätkä mitään lasikuitupaskaa, kolisevat kuin huvipuistossa. Mummoilla on paksut sukkahousut ja  vihainen suu.

Fonobar on hylätty rakennus, johon on rakennettu kelpo klubi. Narkomaanit sammuttavat nuotion ja hipsivät piiloon viereiseen autiotaloon, kun alamme roudata. Mesta on sisältä jykevä ja hieno, kuulemma Varsovan ainoa metallibaari. Sisäilmassa saattaa olla jonkun verran hometta, mutta kun jengi tupakoi riittävästi, se ei enää haittaa.

Viimeksi Varsovassa soitimme Bar Home Afroca -nimisessa paikassa, jossa kamoista sai sähköiskuja, vaikka talon äijät koko ajan kolvailivatkin niitä jointti huulessa kasaan. Siihen nähden helvetin hyvä paikka. Vedämme hyvät keikat, ja aamuyöksi kamat sateensuojaan, ja autiotalolle seikkailemaan. Täydellinen tuho huvittaa meitä siihen asti, kunnes löydämme roinan keskeltä ihmisen kodin. Tulee mieleen, että kelpaahan tätä hävitystä iPhonen valossa ihmetellä, visakortti rottatakin taskussa.

Ripustuskoukut kirskuvat kuin teurastamolla, kun jengi palaa huoltikselta hakemasta kaljaa. Kun taika särkyy sopivasti, tosikin alkaa näyttää runoudelta. Juhlat talolla jatkuvat kuun mollottaessa jossakin siellä. Todella kummitusmaista toimintaa, mutta ah, niin hienoa.

13.5. Vapaapäivä, Vilna, Liettua

Aamusta kylille, Vilnasta ostettu puhdas paita päälle. Kotona joskus mietiskelin, että lähes kaikki omaisuuteni on ostettu kummallisista puljuista pitkin maailmaa. Ripsiväri Slovakiasta, sukkahousuja Valgasta, hame Puolasta, kun edellinen oli pakko heittää roskiin, villatakki tsekkiläisestä pikkukylästä jonka nimeä en osaa kirjoittaa. Korvarenkaat New Yorkista, hammastahna Denveristä. Mukavaa, kun on matkamuistoja . Jostain syystä niin on parempi.

Soya-nimiseen tuttuun aasialaiseen aampalalle, kevätrullia, kahvia, paistettuja papuja, täydellistä. Luxury Toysin nuorison kanssa kun liikenteessä on, joutuu tietenkin heti baariin, kun taas esimerkiksi kulttuuriperheen satanistivesan Johannes Tolosen kanssa olisin voinut nauttia auringosta, arkkitehtuurista ja kävellä reippaan kymmenen kilometrin lenkin. Mutta pojat ovat poikia, ja niin jo kolmelta iltapäivällä pianobaarissa raikaa epävireinen piano, Long Island Tea, helisevät hiukset, nimikirjoitukset.

Kuva1
Levylaulaja lepää Vilnassa.

Kahdeksalta kamat hostelliin, tosin suuri osa porukasta jää bussiin. Parin lahtelaisen “nukutus” kello kahdeksan ja sitten takaisin kylille. Ystävämme Nino on kaupungissa. Häntä tapaamaan.

Metro-baarissa soi Manzana ja sitten Peekaboo Primate, Nino huolehti meistä pinkillä kaljalla, ranskanperunoilla ja suklaalla, tanssi maittaa, lahjoja, pakkaan kilokaupalla Pink Victory Vagina -suklaata käsilaukkuuni, koruja, huulipunaa. Tuttua jengiä on paljon, ollaan soitettu täälläkin jo viisi kertaa, Lauri laulaa tanssilattialla omaa biisiään. Itsekin pääsin sanomaan pomppiessani että “Im singing”, ne ovat kivoja hetkiä.

Lähden kahden maissa kävelemään hostellille, ei vaan jaksa enää, vaikka onkin ihanaa. Yöilma on raikas ja mukava, yksin on ihmeellisen hiljaista.  Jetset-hostellin ovessa on elektroninen lukko. Kuvittelen mielessäni, että jos jotakuta esimerkiksi pelottaisi kulkea öisiä katuja yksin, olisi kiusallista, jos ei saisi lukkoa pimeällä kujalla heti näpyteltyä auki. No, paikalle päästyäni näin tietysti käy. Ovi ei aukea. Huoneessa, jossa viisi muutakin bussinhajuista, ei ole ketään, koska kaikki ovat narraamassa säynävää. Respa on kuudennessa kerroksessa, ei ovipuhelinta. Ihan mahtavaa.

Kulman takaa ilmestyy kolme miestä. Sanon heti lujalla äänellä “excuse me, can you help me?”. Ei saa antaa pedolle saalisimpulssia näyttämällä pelokkaalta. No , tyypit näyttävät kuitenkin ihan kilteiltä ja sanovat, että “great voice, come sing with us”. Jaa mää vai? Siis niinku minne? “Our studio”, yksi niistä sanoo, avaa hostellin rappukäytävän oven, seuraan heitä kellariin. Siellä on kuin onkin ihan oikea studio. Ei kun suoraa laulukoppiin ja luurit päähän. “What song do you sing?” kysyy mies ja laittaa nauhoituksen päälle, “Just push the rec”. Blondien Mariahan se siellä.

Siinä ne sitten lasin takana käärivät jointtia, kun minä laulan heille kolme kiloa karkkia laukussani Blondieta kello kolme yöllä Liettuan yössä.  Kun kaivelen tupakkaa laukustani, ne kysyvät “ Why do you have so much candy?” Vastaan, etten tiedä. “Can I go now?” Ja sitten vaan yläkertaan nukkumaan.  Aina, kun lähtee yksin hillumaan, sattuu kaikenlaista.

 

14.5. Alaus Namai, Vilna

Aamupäivällä takaisin bussille. Jotkut menevät katsomaan KGB-hirvitysmuseo teloitushuoneineen. Itse en mene uudestaan, se on kauhein paikka, jossa olen käynyt.

Paikallisten kanssa hengaamista, poliisien ruokalassa salaa vessassa käymistä. Alaus Namai on ruokamestan näköinen, mutta illaksi pöydät lähtee ja paikalla pompitaan ihan oikeasti. Neljältä load in, onko täällä wifi, pääseekö suihkuun. Ruokaa ja ysiltä soittamaan. Tuttuja ihmisiä ja ihana ilta.

Paikallinen promoottori käy käynnistämässä tunteet, kaikilla on hyvä meininki. Jossain vaiheessa Norjalainen öljymiljönääri ostaa Veijolta Katto Kassisen propellihatun vodkalla ja saa päähänsä juottaa koko porukan lattialle, ja siihen ei näillä viikoilla enää ihan pienet määrät riitä. Erikoinen joukkio lähtee Metro Clubille jatkoille.

Itse vetäydyn nukkumaan kahden maissa sekavan olon takia, mikä johtunee siitä, että löin lavalla pääni Henkan kitaraan todella lujaa. Jännästi kuului oma ääni pari biisiä ikään kuin kauempaa, ja nupeista roikkui iso kasa hiuksia. Kerran samalla tavalla kävi Roosterissa, kun vedin Guano Apesia ja ihmettelin, miksi jonkun tennari on poskeni vieressä, kunnes hoksasin naamani olevan maata vasten.

Muuten Vilnassa kaikki on aina hyvin. Siellä on kuin kotonaan.

 
15.5. Melno Cepurīšu Balerija, Jelgava, Latvia

Jelgavaan johtava tie on pitkästä aikaa kunnolla kuopitettu. Tärinä, kolina, tien varsilla vapaana kuljeskelevat lehmät, vastaantulevilla papoilla muovikassit, kauppaan on kävelty neljä kilometriä. Kuski Johannes kirjoitti aiheesta, että Jelgavaan ei varsinaisesti johda mitään tiedä ja se on hyvin sanottu.

Epäuskoisesta sisääntulosta huolimatta kaupunki alkaa näyttää keskustan piirtyessä sivuillemme oikeasti ihan hienolta paikalta. Bussin ajettua venuen pihaan paikalliset lapset piirittävät sen, alkavat mittailla renkaita ja heitellä kiviä ikkunoihin eivätkä usko puhetta. Johannes uskoo örkkien piirittäneen meidät, ja että lapset aikovat purkaa bussin osiin ja myydä sen. Kieltämättä tunnelma on oudohko, mutta hymyllä mennään.

Käytin heihin kansainvälistä lastenkomennuselekieltä lyömällä käsiä yhteen ja näyttämällä nopeita suuntamerkkejä ts ts -kirjanten säestyksellä, jonka vuoksi he olivat myöhemmin palanneet etsimään beautiful teacheria, jolla on vaaleanpunainen tukka. Johannes oli sittemmin hoitanut tilanteet koirien kanssa käyttämiään äännähdyksiä muokkaillen, nekin kuulemma toimivat.

Kuva 2
Vastaanottokomitea Jelgavassa.

Balerijassa höpötän paikalla hengaaville tyypeille, että on hauska tutustua uuteen kaupunkiin, että emme ole koskaan käynyt Jelgavassa, ja paikalliset katselevat vaivaantuneina kenkiään. Lopulta kaunis tyttö sanoo, että he olivat tulleet juuri siksi, kun olivat viimeksikin olleet Manzanaa katsomassa täällä, plus että olivat nähneet meidät Riikassa kahdesti.  Pikku häpeänpuna jää onneksi meikkivoiteen ja lian alle. Muistia kaiveltuani selviää, että erään talvisen Halloween-kiertueen aikana olimme todellakin soittaneet kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa venäläisten rakennuttamassa tehdashallissa. Nyt muistan. Hienot pileet, sähköt talkoilla, kumipukuja, vampyyreja, taikureita, pakkasta. Sitä kun viedään autolla pimeässä jonnekin, niin ei aina muista missä on vedetty.

Balerijassa on hauskan rauhallinen päivätunnelma, aamupalaa neljältä. kasviskebabia ja kahvia, en usko onneani. Mukavat tuolit, loungefiilis ja jääkiekkopeli, Liettua voittaa USA:n videoscreenillä jääkiekossa ja jengi huutaa. En piittaa urheilusta pätkääkään, mutta kun pieni maa voittaa ison, siitä tulee aina hyvä mieli. Kamat kasaan, ja urkua auki.

Peekaboo aloittaa tanakasti, Luxury Boysit soittavat käsittämättömän hienon keikan, ja jengi on tulessa. Henkan kanssa mulkoillaan toisiamme, että voi vitun lahtelaiset ihanuudet, miten tuollaisen jälkeen mennään lavalle. Paketti on kuitenkin lopulta aika sopiva, koska bändit ovat riittävän erilaisia. Kaikki tuovat omaa energiaansa, ei tarvitse kilpailla. Yleisön onni on pääasia, heitä täällä hypyytetään, ja se, mikä tekee yleisön onnelliseksi, tekee meidät onnelliseksi.  Bäkkäriä ei ole, jotta lavalle vaan. Vedetään ilman taustanauhoja, ja jengi pomppii ja osaa biisejä. Ihan mahtava meininki koko illan, energia on melkoinen, kun on metrin päässä yleisöstä.

Kauniita naisia, korkokenkiä, heliseviä rannerenkaita, päältä vaihdettuja paitoja, halauksia, sikareita ja shotteja, mitäpä sitä after-partylta voi muuten toivoa. Illalla bussilla on pientä kärhämää paikallisten ulkopuolisten toimesta. Lähdemme melko nopeasti, kun saamme kamat helvettiin barista.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin Balreijassa tanssinut upea jengi, joka piti kanssamme hauskaa, ja notkui ovella pussailemassa poikia. Rakkautta se vain on.

 

16.5. Fontaine Palace, Liepaja

Jelgavasta Liepajaan ei ole pitkä matka, ja jos koko matkan jatkaa moukutusta, niin perillä voi siirtyä suoraa terassille kello kahdeksan aamulla venuella, joka ei mene koskaan kiinni. Se on kovaa hommaa. Silti useat popparit siirtyvät natiivien pariin aamuruskon hivellessä hikisiä hiuksia. Itse siirryin hotellihuoneeseen, joka ihme kyllä on tällä kertaa tarjolla, ja nukun neljän tunnin päiväunet bussissa tutistun puoliyön jälkeen.

Palacessa on lava kuin Lutakossa, hienot valot. Pientä eroa on rundin lavojen välillä, mutta kaikilla voi vetää, rakkaudella. Seitsemältä soundcheck ja pitsaa päälle, Eka bändi aloittaa kello 23, mikä on todella myöhään näillä main. Yleensä Juuroopassa soitetaan aikaisemmin kuin Suomessa.

Palace on satamassa. Tienoo on kaunis mutta ei maailman turvallisin. Työskenteleviä naisia, kulkukoiria ja merimiehiä seilaa kujilla. Saavun puoliltaöin mestoille vieressä olevasta hotellista, jossa jokainen seinä on eri värinen, tuolit kultaa ja käytävät vinoja. Roadhouse-tyyppisessä mestassa talon leopardiin pukeutunut emäntä halaa minua takaapäin, tyrkkää käteeni tequilapullon ja sanoo “welcome home”. Ei kun Xena-asu kilisten lavalle juottamaan Peekaboota lennosta Karon kanssa, samalla kun apinapukuinen Veijo juoksee pitkin venueta, sirkus on saapunut, hössötys käyntiin.

Lester ottaa sellaiset poseeraukset, että onnistuu täyttämään tämänkin ison lavan, ja onnistuuhan se meiltä muiltakin; Lauri heiluttaa kättä ja karjuu, ja mina teen kummallisia ilmeitä kontillani ja huudan, ja jostain syystä jengi on ihan pähkinöinä! Jee!! Hieno on soittaa, kun kaikki kuuluu ja jengi heiluu. Levyjä myyden ja kaljaa kumoten kohti aamua. Liettuasta oli tullut jengiä perässä. Following päällä ja hommat isollaan.

Niin, ja kun nyt kerran Sueen kirjoitellaan, niin sellainenkin tuli mieleen, että Luxury Toyshan pääsi mukaan rundille siksi, että lähetti meille kuplamuoviin käärityn jallupullon.

Kuva 3
Peekaboo, apinana Veijo

 

17.5. A Nice Place, Riga

Rigassa on soitettu useasti, ei tosin tässä paikassa. A Nice Place on kellariklubi, sopivan kokoinen, outo ja sokkeloinen. Mestalla on rummut ja paikallinen bändi.

Kauhea nälkä herätessä, etsimään ruokaa. Viimeisen illan meininki, mutta vielä pojat jaksavat innostua, koska Latvialaisilla naisilla on kuulemma todistettavasti mailman isoimmat rinnat. Kovin sieviähän nuo ovat. Itse tunnen kuumeen nousevan ja olo on muutenkin aivan kauhea. Vetäydyn bussiin nukkumaan kahdeksi tunniksi ennen keikkaa. Usein tulee kipeäksi juuri rundin lopulla, kun adrenaliinit alkavat laskea. Nyt joutuu kyllä jo tekemään oikein kunnolla psyykkausta, että saa itsensä pystyyn ja keikkakuteisiin pimeässä bussissa kello 23. Ei näillä teillä itkut auta. Aina vedetään ja täysillä, ikinä ei ole kaduttanut jälkeenpäin. Vaikka on kroppa paskana, niin hymy jää.

Mestoilla on mukavasti väkeä, Ocheanpath Latviasta soittaa folk-henkistä heviä, kaunis sopraano ja tyttörumpali, sitten lavalle Luxury Toys, Tesoman pojat ja Manzana. Kaikilla oli setissä ekstratunnetta mukana, viimeinen ilta kun oli, ja ihmiset tanssivat ihan koko ajan, iloisina ja hiukset hikisinä. Tätä tulee ikävä.

Puhuin Liepajassa Venuen emännänä kanssa pikkutunneilla votkaa siemaillessamme siitä, miten joku hänen lääkäriystävänsä oli määrännyt potilaalle selkäkipuihin ja masennukseen juopottelua ja tanssimista. Tätä katsellessani vakuutun entistä enemmän monien vaivojen johtuvan silkasta keveyden puutteesta. Musiikki on vahvin kaikista taiteista. Se vie kehon toiseen paikkaan ja parantaa. Motherin aikana lavalle tulivat kaikki, pojat hyppivät toistensa olkapäille. Encorena vedettiin vielä Falling To Pieces, ja sen aikana eräs baarimikottarista yltyi lavalla olevalle tangolle tanssimaan.

Valokuvausta, nimmareita, lahjoja, levyjä, ja koko ajan yltyvä järjetön väsymys. Pojat juovat rommicolaa, jossa on lusikallinen kolaa, ja pelaavat kickeriä tuntikaupalla Latvian yössä ammattimaisten tankotanssijoiden kanssa, naisilla on saappaat kuin gaselleilla jalat, lopulta tytöt tanssivat pojille ilmaiseksi vuorotellen tangolla, kaikki nauravat, nauravat, nauravat, halailevat ja juovat, pelaavat pöytäjalkapalloa kuin sisarukset.

Putoan heti yleisön poistuttua sohvaan ja nukun baarinnurkassa seuraavaan aamuun kuumehorkassa vatsa täysin sekaisin, pienet stressireaktiot ovat pelissä. Viideltä bussi lopulta saapuu, ja seuraa täysin sekava roudaus. Kaikki ovat skarpanneet kolme viikkoa pitääkseen setin kasassa, mutta nyt homma meinaa mennä ihan hösseliksi. Ihmeen kaupalla kamat saadaan suurinpiirtein ehjinä autoon, huoltikselta ruokaa ja kohti Tallinnaa.

Aamu satamassa kuumeessa, mahatautisena ja keikkakuteissa nukkuneena on hikinen ja hirveä. Johannes kuvaa kaikki bussista ulos astuvat kauhugalleriaan.

Laiva on täynnä eläkeläisiä, ja kahvi- ja pullajonossa mäyräkoiralaatikoita kiskovien, murteilla puhuvien erkkien ja marjatoiden keskellä tuntee olevansa kuin monni hangella. Tulpat korviin ja akkaribaariin, siellä sentään joku edes soittaa. Ja me laulamme.

Koko matkan me laulamme, ihan mitä vaan.

Itkuksihan se menee Vantaalla, kun on viimeinen kusitauko Priman pihalla. Hienoakin hienompi porukka. Ja kuun Poika Luca.

Teksti: Piritta Lumous
Livekuva Matias Kemppinen, muut kuvat Johannes Tolonen

Kommentointi on suljettu.