Aerosmith

Mitä se vaatii?

Sue 4/2014

Aerosmith on keinunut huipulla pian 45 vuotta. Joe Perry kertoo, kuinka tähän on tultu.

Joe Perry puhuu unisesti. Se ei johdu Aerosmithissa vietetyistä vuosista eikä ole teeskentelyä, hänen äänensä vain on sellainen. Anthony Joseph Perry on vielä 63-vuotiaanakin Joe Cool, pronssirintaisten kitarajumalien esikuva, jonka ei tarvitse vetää roolia. Kun tätä harvoin hymyilevää kitaristia pysähtyy kuuntelemaan, huomaa hänen olevan skarppi, kohtelias ja kunnioittava.

Alun perin aivan liian lyhyt haastatteluaika venyy kolminkertaiseksi, koska rocktähti ei anna sen päättyä. Hän haluaa ehtiä sanomaan asiansa.

Joe Perryn tie kääntyi kohti tätä pistettä lokakuussa 1970, kun hänen, rumpali Joey Kramerin ja basisti Tom Hamiltonin yhtye Jam Band yhdisti voimansa Chain Reaction -bändin Steven Tylerin kanssa. Tyler oli rumpali ja taustalaulaja, jota kiinnosti kokeilla, millainen keulakuva hänestä tulisi. Kun toinen kitaristi Brad Whitford pääsi bändiin vuonna 1971, Aerosmithin klassinen kokoonpano oli valmis. Se oli Joen unelmabändi.
– Kävin katsomassa The Whota, Fleetwood Macia ja Led Zeppeliniä. Ihmettelin, mikseivät amerikkalaiset bändit soittaneet musiikkia, josta minä ja monet muut pitivät. Päätin kerätä ympärilleni oikeat tyypit ja jatkaa sitä perinnettä. Bändin on tärkeää identifioitua johonkin, seurata vaistojaan ja makuaan. Se erotti Aerosmithin niistä bändeistä, jotka eivät päässeet mihinkään, Perry sanoo.

Paikallista suosiota saatuaan Aerosmith teki managerisopimuksen David Krebsin ja Steve Leberin kanssa. Nämä hankkivat bändille New Yorkista showcasekeikan, joka johti sopimukseen Columbia Recordsin kanssa. Aerosmithin nimetön ensialbumi ilmestyi tammikuussa 1973.
– Moni bändi, joka soitti pienissä klubeissa samaan aikaan kuin me, antoi periksi. Ne tuumivat, että kunhan heitämme tässä muutaman keikan, saamme levydiilin, ja sitten maailma on valmis. Eihän se niin mene. Me emme koskaan ajatelleet niin. Meissä oli enemmän draivia kuin muissa. Me kiersimme maata ja teimme mitä tahansa viihdyttääksemme.

Se konsti toimi. Aerosmithin ensimmäinen albumi myi kultaa reilussa kahdessa vuodessa, samoin toinen, Get Your Wings (1974).
– Kun saimme ensimmäisen kultalevyn, emme jääneet ihailemaan sitä vaan sanoimme, että tehdään ihmeessä toinen tällainen, mutta parempi. Biiseillä on paljon merkitystä. Kun ihmiset kuulevat bändiä ensimmäisen kerran, musiikissa pitää olla sitä jotakin, tai kukaan ei kiinnostu siitä.

Vuoden 1975 Toys in the Attic oli Aerosmithin kansainvälinen läpimurto. Sen seuraaja Rocks (1976) myi Amerikassa platinaa puolessa vuodessa. Aerosmith oli suuri yhtye. Mutta kun nuolen ampuu ilmaan, on turha toivoa, ettei se koskaan laskeutuisi.
SUORANA SATULASSA

Steven Tyler on klassinen esimerkki räiskyvästä keulakuvasta, aivan kuten Joe Perry on tyynen ja tyylikkään soolokitaristin mallikappale. Niin kuin The Rolling Stonesin Glimmer Twinsin ja Hanoi Rocksin Muddy Twinsin tapauksissa, myös Aerosmithissa suurin draama on käyty kipinöivän kaksikon kesken. Aerosmith tarvitsi menestyäkseen Toxic Twinsin, ja siihen se myös melkein kaatui.
– Kun tapasin Stevenin ensimmäisen kerran, huomasin heti, että hän on vähän kaheli, Perry sanoo. – Meillä kuitenkin oli paljon yhteistä myös musiikin ulkopuolella. Me vedimme toisiamme puoleensa ja meistä tuli ystäviä. Välillämme oli jo silloin jotakin erityistä. Eikä vain minun ja Stevenin välillä, vaan koko bändissä.

Lujinkaan side ei kestä mitä hyvänsä. Päihteisiin ja egoiluun hukkuneen bändin saumat ratkesivat vuoden 1977 Draw The Linen jälkeen alkaneessa alamäessä. Night in the Rutsilla (1979) Perry soittaa vain vähän. Nimensä mukaisella Rock in the Hard Placella (1982) ei ole mukana sen enempää Perry kuin Whitfordkaan.
– Ihmisistä on mukavaa puhua paitsi menestyksestä, myös romahduksista, Perry huomauttaa. –Minun ja Stevenin riidoista on kirjoitettu paljon. Ne jutut ovat paisuneet suhteettoman suuriksi.

Onnekseen Aerosmith osaa ratkoa kriisinsä. Ensimmäinen todiste siitä oli Back in the Saddle -kiertue, jolle viisi vuotta hajalla ollut klassinen kokoonpano lähti vuonna 1984. Seuraavana vuonna julkaistu Done With Mirrors ei myynyt erityisen hyvin, mutta rundi rakensi menestystä.
– Kova kiertäminen johti siihen, että ihmiset alkoivat haluta kuulla uusia biisejä uudelleen. Ja siihen, että kun tulimme toisen kerran samaan kaupunkiin, olimme vähän parempi bändi. Kolmannella kerralla olimme vielä parempi.

80-luvun puolivälissä Aerosmithillä oli vanhoja faneja, mutta sen oli otettava paikkansa ajassa uudelleen. Run DMC:n kanssa tehty uraauurtava uusioversio Toys in the Attic -levyn Walk This Waysta kaatoi seinän rapin ja rockin väliltä.
Kuten ensimmäisellä kierroksella, 80-luvulla bändillä oli tukenaan taitava manageri. Paluun organisoinut Tim Collins lupasi tehdä Aerosmithistä maailman suurimman bändin vuoteen 1990 mennessä, jos ryhmä kiskoisi itsensä pysyvästi kuiville. Toxic Twins ja kumppanit selättivät ongelmansa aseenaan halu näyttää nuorille hevikukoille, kuinka oikeaa rockia oikeasti soitetaan.

Sitten kävi niin kuin sovittiin: Vuoden 1987 lopulla julkaistu Permanent Vacation oli 80-luvulla Aerosmithille samanlainen läpimurto kuin Toys in the Attic 70-luvulla. Dude (Looks Like a Lady), Rag Doll ja Angel olivat suuria hittejä, ja albumia myytiin huimat viisi miljoonaa kopiota.
– Kyse ei ole siitä onko hyvä vai tosi hyvä kitaristi tai laulaja, Perry miettii. – Kyse on siitä, tekevätkö biisit vaikutuksen. 80-luvulla oli paljon metallibändejä. Niiden seassa opimme pitämään kiinni siitä, miltä Aerosmithin pitää kuulostaa.

Eikä siinä kaikki. Se, mikä alkoi 80-luvulla comebackinä, muuttui 90-luvulla spektaakkeliksi.

 

YSÄRIN IHME

Aerosmithin lennätti 90-luvulle menestysalbumi Pump (1989). What It Takes, Janie’s Got A Gun ja Love in an Elevator olivat top ten -hittejä. Seuraava levy Get a Grip ilmestyi vuonna 1993, jolloin valtavirtagrungen vuo kuohui hurjimmillaan. Silti sitä meni kaupaksi seitsemän miljoonaa kopiota kahdessa ja puolessa vuodessa. Sentimentaaliset singlet Amazing, Crazy ja Cryin’ olivat valtavan suosittuja.

Aerosmith oli 90-luvulla niin iso bändi, että jopa vanha välityö Night in the Ruts ylitti platinarajan vuonna 1994. Nine Lives (1997) myi Yhdysvalloissa tuplaplatinaa kolmen hittisinglen – Pink, Falling in Love (Is Hard on the Knees) ja Hole in My Soul – voimalla. I Don’t Wanna Miss a Thing  (1998) oli yhtyeen ensimmäinen Billboardin listaykkössingle.

Miten tuo oli mahdollista 90-luvulla? Kaikki Aerosmithin perilliset vaipuivat unholaan, koska ”kukaan” ei kuunnellut hardrockia indien kultavuosikymmenellä, ja silti Aerosmith oli suurempi kuin koskaan.
– Me pidimme kiinni siitä, missä olemme hyviä. Pidimme kiinni myös toisistamme, vaikka bändin sisällä on riittänyt myötä- ja vastoinkäymisiä. Me tunsimme käyvämme yhdessä maailmaa vastaan, Perry maalailee.

Myös vuosien mittaisilla kiertueilla oli osuutta asiaan.
– Halusimme näyttää ihmisille sen energian ja kiihkon, jota tunsimme musiikissamme olevan. Musiikkibisnes voi muuttua, mutta aina tarvitaan bändejä, joita on kivaa katsoa ja kuunnella. Aerosmith on aina ollut livebändi. Kun kiertää paljon, oppii, mikä toimii ja mikä ei.

Edes vuosituhannen vaihtuminen ei näyttänyt pysäyttävän Aerosmithiä. Just Push Play (2000) myi platinaa. Vasta Honkin’ on Bobo -coverlevy (2004), viisikymppisten bluesdiggareiden nostalginen tribuutti omille idoleilleen ja vanhalle saundilleen, myi maltillisemmin.

Vaikka Aerosmithin ura uhmasikin logiikan lakeja, aika jätti bändiin jälkensä. Bostonin pahoista pojista tuli ikääntyviä isiä ja aviomiehiä. Perryn mielestä se on suurin haaste, jonka bändi kohtaa.
– Siinä vaiheessa ihminen haluaa oman elämän. Se ei yleensä ole sama elämä, jonka bändikaveri haluaa. Siinä etäännytään toisista. Jos aikoo pitää bändin kasassa, täytyy keksiä, kuinka yhtye ja yksityiselämä saadaan kulkemaan rinnakkain.

Mietitkö koskaan, pitäisikö sinun enää soittaa rockia?
– Kyllä, useimmiten juuri ennen kiertuetta. Se tunne tuli ensimmäisen kerran juuri silloin, kun perustin perheen. Aloin ajatella, millainen oma isäni oli. Mietin, voiko isä tehdä tällaista työtä. Millainen esimerkki olen lapsilleni?

Mihin lopputulokseen tulit?
– Mietin sitä viikon. Sitten Aerosmith lähti rundille ja tajusin, ettei tuollaisia asioita kannata vatvoa. Nousin lavalle, ja minulla oli kivaa. Toisinaan se ajatus palaa mieleeni, mutta pääsen aina eroon siitä.
– Olemme paljon velkaa faneille siitä, että he ovat halunneet Aerosmithin keikalle niin hyvinä kuin kovina aikoina. En keksi parempaa tapaa kiittää heitä kuin jatkaa ja soittaa niin hyvin kuin osaan.
– Nykyään kiertueseurueemme on yksi suuri perhe. On vaimoja, tyttöystäviä, lapsia ja roudareita. Ja ne viisi jätkää, jotka pysyvät yhdessä.

 

AIKAKAUDEN LOPPU

Blueslevyn kiertueiden jälkeen Aerosmithin tahti hidastui. Vuonna 2007 bändi ilmoitti ryhtyvänsä levyntekoon, mutta aikaa kului ja mitään ei julkaistu. Määrätietoisen työskentelyn sijasta Aerosmith puuhasteli hajanaisesti. Tuottaja vaihtui, tuli omaelämäkertoja, soololevyjä, julkista suunsoittoa, livelevyjä, sairauskertomuksia, tv-pestejä ja konsolipelidiilejä. Se oli hyvin värikästä mutta ei ensinkään fokusoitunutta toimintaa.

Joe Perryn mukaan asiat menivät silti osapuilleen niin kuin oli tarkoitus.
– Kun Steven ryhtyi American Idolin tuomariksi, jouduimme hiukan miettimään, miten etenemme, mutta loppujen lopuksi se ei sitonut häntä kovin paljon. Saimme levyn valmiiksi suurin piirtein siinä ajassa kuin pitikin.
Vuoden 2009 lopulla Perryn ja Tylerin välit tulehtuivat taas. Kitaristi uhkasi ottaa Lenny Kravitzin laulajaksi bändiin, ellei Aerosmith ala taas kiinnostaa Tyleriä. Steven palasi bändiin.

Siitä kului vielä kolmisen vuotta Music From Another Dimension (2012) julkaisemiseen. Siinä vaiheessa musiikkia ei enää myyty niin kuin ennen. Aiemmin Aerosmithin myyntiä mitattiin miljoonilla, nyt hädin tuskin sadoilla tuhansilla. Siltikin julkaisuviikolla 65 000 myynyt Music From Another Dimension nousi Billboardin listan viidenneksi.

Perry ei ainakaan myönnä, että myynti vaikuttaisi motivaatioon. Ja onhan Aerosmithin levyjä sentään myytykin: maailmanlaajuisesti yli 150 miljoonaa kopiota, joista hieman alle puolet Yhdysvalloissa.
– Levyjen tekeminen merkitsee minulle samaa ja yhtä paljon kuin ennenkin. Jos tekisin listan inspiroivista asioista, kärjessä lukisi ”jotain uutta soitettavaa”. Uudet biisit ovat tärkeitä. Aiomme soitta keikoilla enemmän uusia biisejä. Uudella levyllä on hyvää matskua.
Aerosmith voi soittaa uusia biisejä, mutta bändinä se ei ole pelkästään tätä päivää.

Aerosmith on sitä mitä kukin tahtoo: klassikkorockia, nostalgiarockia, uutta rockia tai vaihtoehto sille, mikä radiossa yleensä soi.
–Vaikka popmusiikki on muuttunut, edelleen tulee uutta yleisöä, joka haluaa kuulla ne vanhat biisit. Ne standardit, joita kuunneltiin silloin ennen vanhaan, milloin sellainen aika sitten olikaan, jos oli. Keikoillamme käy seitsemänkymppisiä, kokonaisia perheitä ja vanhojen fanien nuoria rokkarilapsia. Kaikenikäisiä ihmisiä.
– Oma poikani oli aivan tohkeissaan yhdestä Queenin viime aikojen konsertista: ”faija, meidän on pakko mennä sinne, tää on ainutlaatuinen mahdollisuus!” Yllätyin siitä, että vaikka poika on parikymppinen, hän ymmärtää ja kunnioittaa sitä musiikkia ja sen tekijöitä. Aina on ihmisiä, jotka haluavat nähdä kunnon rock’n’roll-shown. Meillä on näyttää heille sellainen.
– Nyt eletään yhden aikakauden loppua. Pian ei ole enää mahdollista mennä klassikkobändien keikoille. Niitä on joka vuosi vähemmän ja vähemmän. Luonnollisista syistä.

Mitä tiedät Aerosmithin tulevaisuudesta?
– En ole koskaan suunnitellut bändin varalle muuta kuin että ensi viikosta tai ensi kuusta pitää selvitä, Joe Perry naurahtaa. – Sitä elää päivän kerrallaan. Yhtäkkiä huomaa, että niistä on kertynyt 45 vuotta vuoristorataa.
– Nyt me lähdemme rundille. Jos luoja suo, soitamme paikoissa, joissa emme ole ennen käyneet ja hoidamme kiertueen kunnialla loppuun.

Sitä kaikkea se vaatii. Draivia, managereja, persoonallisuutta, kiertueita, hittejä, omanarvontuntoa, hulluutta, veljeyttä, onnea ja järkeä… ja on vielä yksi asia:
– Rock’n’rollin henki ei koskaan lähtenyt meistä. Suoraan sanoen en koskaan uskaltanut laskea sen varaan, mutta se vain ei lähtenyt.

ARI VÄNTÄNEN

Pe 30.5.2014 Hartwall Areena, Helsinki

Kommentointi on suljettu.