Sue 20 vuotta: Äidinkielenopettajani Sue

Tomi Tuominen

Sue 3/2014

Lapsena taulukkolaskenta kiehtoi minua loputtomasti. Ei siis ollut mikään ihme, että lukion jälkeen hakeuduin isompaan kaupunkiin opiskelemaan kirjanpitoa. Opiskeluaika kului iltamyöhään Excel-kaavojen parissa rehkien ja sosiaaliset kontaktit jäivät vähemmälle. Nyt minulla on kuitenkin oma, menestyvä kirjanpitoalan yritys ja eläkeikään on enää rapiat parikymmentä vuotta. Asiakkaille ja uusille tuttavuuksille esittelen itseni ylpeänä; Tomi Tuominen, kirjanpitäjä.

NOT.

Olisi tavallaan hienoa, jos oma ammatillinen identiteetti olisi noin selkeä ja kirkas. Itse mietin tuntemattomille esittäytyessäni, että mikä oikeastaan on ammattini. Olenko tiskijukka, sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija, kuvittaja, muusikko, rocktoimittaja, äänisuunnittelija vai joku muu? Kaikista noista asioista olen raapinut kokoon laihan toimeentuloni koulun jälkeisinä vuosina.

Allekirjoitan nämä Suen kolumnini aina tiskijukkana, koska se tuntuu luonnolliselta. Kirjoitan melko usein yötyöhöni liittyvistä aiheista ja useimmat turkulaiset tuntevat minut etunenässä Dynamon dj-kopista. Varsinainen leipätyöni on graafisella alalla, mutta se mistä ammatillisesti eniten kuitenkin haaveilen, on oman kirjan kirjoittaminen.

Lukiossa olin onneton äidinkielessä. Istuin takimmaisessa pulpettirivissä luokan raggareiden kanssa ja esitin, ettei minua kiinnostanut. Sain ainekirjoituksesta vitosia ja kutosia. Kerran vastasin pelätyn äidinkielenopettajan johonkin kysymykseen ”Totta mooses!” ja siitä lukion loppuun asti opettaja kutsui minua – muiden oppilaiden suureksi huvitukseksi – Moosekseksi. Opettaja ei pitänyt minusta enkä minä liiemmin pitänyt hänestä.

En varsinaisesti koskaan hakeutunut Suen avustajaksi. Omat lahjani olivat aivan muualla. Autuaan tietämättömänä tämän turkulaisen indierockpunkmetalzinen olemassaolosta kävelin eräänä aurinkoisena kevätsunnuntaina 90-luvun lopulla Aurajokirantaa koululle. Puoli kilometriä ennen koulua oli jokivarteen pystytetty kirppispöytiä ja yhdellä myyjistä oli pöydässään isot kasat cd-levyjä. Menin kiinnostuneena penkomaan ja olin ällistynyt kun levyjen joukossa oli täkäläisittäin harvinaista postrockia ja jenkkialternativea Trans-Amista ja Bonnie Prince Billystä aina Sebadohiin.

Valkkasin pöydästä niin monta levyä kuin mihin tiukka opiskelijabudjettini antoi myöden ja kun olin suorittamassa maksua, mukavan oloinen myyjä kysyi minulta: ”Kuunteletko sä oikeesti tommosta musaa? Haluaisitko kirjottaa siitä lehteen? Me tarvittais just tollasen musan eksperttiä.” Hetken harkittuani vastasin myöntävästi ja vaihdoimme yhteystietoja. Loppumatkan koululle kävelin puoli metriä ilmassa ja höpisin sekavia. Vasta myöhemmin opin, että kirppismyyjä oli ollut Suen päätoimittaja Kimmo.

Kun minut sitten joidenkin vuosien päästä kutsuttiin takaisin kotikaupunkiini, vanhaan lukiooni puhumaan abeille taidealalla opiskelemisesta, koin – yhä vanhaa kaunaa kantaen – pakottavaa tarvetta etsiä käsiini vanha äidinkielen opettajani. Kun löysin hänet, kerroin ylpeänä: ”Minä kirjoitan muuten nykyään ihan oikeaan musiikkilehteen levyarvioita ja haastatteluja. Et varmaan olis uskonut, että näin kävisi?” Johon nuiva opettaja vastasi jotain tyyliin: ”Kyllähän nyt jokainen osaa kirjoittaa itseään kiinnostavista aiheista. Se on helppoa, Mooses.”

Sue täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Olen ollut lehden riveissä noin viisitoista vuotta eli kolme neljäsosaa Suen eliniästä. Me olemme kasvaneet yhteen enkä voisi edes kuvitella elämää ilman kuukausittaisen deadlinen luomaa rytmiä. Sinä aikana on myös ehtinyt tapahtua monenlaista. Olen tutustunut loistaviin ihmisiin, joita en pidä niinkään työkavereina kuin hyvinä ystävinä. Olen saanut lukuisia vihaisia lukijapalautteita provosoituani lukijoita tahallani levyarvioissani. Olen saanut kolumneistani paljon kiitosta tutuilta ja tuntemattomilta. Olen saanut kirjeen Lörssonilta. David Bowie on sanonut minulle ”Hello!” Hartwall-areenan backstagella. Olen päässyt haastattelemaan monia musiikillisia sankareitani kasvokkain. Olen nähnyt keikkoja, joihin ei freelancerilla olisi millään ollut varaa lähteä.

Olen myös pelastunut väkivallalta tämän kolumnini ansiosta. Eräänä yönä kävelin baarista kotiin torin halki kun sen viimeisellä nurkalla suuri joukko alle parikymppisiä jätkiä kerääntyi hiljalleen ympärilleni. Väkivallan uhka leijui ilmassa, mutta yhtäkkiä joku tytöistä kauempaa huusi: ”Älkää ottako sitä! Se on Urho Tulitukka!”, ja joukko ympärilläni hälveni hetkessä. Kuukausittainen kolumnini valokuvineen pelasti minut lähes varmalta selkäsaunalta.

Sue on opettanut minulle kirjoittajana enemmän kuin vittumainen lukion äidinkielen opettajani koskaan. Olen aina lukenut paljon, mutta Sue on pakottanut minut myös kirjoittamaan paljon. Kirjoittamisen lainalaisuudet opin toki kouluaikanani, mutta oman äänen sain vasta lehden sivuilla vuosien harjoittelun jälkeen. Olen myös pysynyt kiinni ajassa. Olisi kohtalaisen helppo jämähtää kuuntelemaan loppuiäkseen Iron Maidenia ja Sepulturaa, mutta musiikista kirjoittaminen on pakottanut pitämään mielen avoinna ja pysyttelemään hajulla nykymusiikista. 90-luvun lopulla minun olisi ollut vaikea uskoa, että annan Destiny’s Child -vokalistin soololevylle yhdeksän pistettä ja pidän sitä kuukauden kirkkaasti parhaana levynä, mutta vuodet Suessa ovat näyttäneet, että maailmassa on oma paikkansa niin Beyoncélle kuin Royal Truxillekin.

Mooses on turkulainen tiskijukka, josta ei kovasta yrityksestä huolimatta sittenkään tullut englanninopettajaa eikä geologia.

Kommentointi on suljettu.