Kolmen ärrän sääntö

Jussi Lahtonen

Sue 3/2014

Ihmisten välisessä viestinnässä ja erityisesti nettikeskusteluissa pätee neljän H:n sääntö. Ei, en tarkoita lasten- ja nuortenjärjestö 4H:n slogania ”harkinta, harjaannus, hyvyys ja hyvinvointi”, vaikkei niistäkään mitään haittaa ole. Lanseeraamani neljän H:n sääntö on seuraava: ”Älä jää väittelemään hullujen, humalaisten, huumeidenkäyttäjien tai hihhulien kanssa.”

Ilkeämielisempi voisi lisätä listaan vielä humanistit, humanoidit ja hevitoimittajat, mutta seitsemän H:n systeemi ei kuulosta niin nasevalta. Sen sijaan voi lanseerata vielä uuden muistisäännön, kolmen ärrän säännön ”retrobuumista reunioniin tai remakeen”.

Sääntö pätee lähes mihin tahansa länsimaiseen kulttuuriseen ilmiöön. Kun suosion aalto on taas kohoamassa tai sitä halutaan kohottaa, niin nostalgian eli retroilun noste tuo esiin joko reunionin tai remaken. Reunionista hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa jatko-osat Star Warseille ja Indiana Joneseille. Sama jengi palaa jälleen, entistä vanhempana mutta entistä ryppyisempänä. Remake-kuviolla taas on syystäkin pahamaineisempi kaiku, sillä vanhoista klassikkoelokuvista on tapana tehdä umpisurkea uusi rahastusversio.

Sama kuvio myös metallimusiikissa. Retrobändiaalto starttasi viime vuosikymmenen alkuvaiheessa, aloitti kevyemmistä genreistä ja on hiljalleen siirtynyt raskaampiin alalajeihin. Moni ammoin kuollut tai nollapisteeseen hiipunut bändi on tehnyt paluun ja sen myötä joko reunion-kiertueen tai uuden levyn.

Myös remake-ilmiötä on esiintynyt. Tosin uudet tekijät eivät tee uusintaversioita toisten bändien klassikkolevyistä vaan veteraanit ovat asialla ihan itse. Remake-levyjä tuntuu nykyisin putkahtelevan varsin tiheään, viimeksi tuoreimpana Flotsam & Jetsamin uusiolevy. Manowar on kunnostautunut tässä jo kahteen otteeseen.

Remake-albumit ovat sinänsä oikeutettuja, koska niiden tekijät ovat samoja eivätkä uusia tunareita. Uusioversioiden tekoon voi joskus olla syynä alitajuinen pelko siitä, ettei bändi enää pysty tekemään mitään uutta julkaisemisen arvoista vaan ne vain vellovat omassa kunniakkaassa menneisyydessään.

Samaa vellomista ja pysähtyneisyyttä edustavat myös sellaiset bändit, jotka huomaavat olevansa vihoviimeisellä jäähyväiskiertueella jo useamman vuoden verran. On eri asia tehdä ”vielä kerran, pojat”-henkinen rundi ja soittaa jäähyväiskiertue uran joutsenlauluksi kuin tehdä hidasta kuolemaa monivuotisten jukebox-jäähyväiskiertueiden myötä. Emperor tajusi soittaa keikkoja rajoitetusti ja lopettaa sitten, moni muu ei ole tajunnut.

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan: esimerkiksi Carcass ei tyytynyt jäämään mukavuusalueelleen ja tyytymään vanhojen biisien soittamiseen vaan teki uuden levyn, oivallisen Surgical Steelin. Nyt myös ruotsalainen At The Gates on kenties Carcassin esimerkin rohkaisemana päättänyt lopettaa usean vuoden jäähyväiskiertämisensä. Yhtye hyppää takaisin etulinjaan tulevalla albumillaan At War With Reality.

Aika näyttää, meneekö yhtye syteen vai saveen, mutta nyt valinta on tehty paikalleen jähmettymisen sijasta. Ei se vanhojen levyjen asemaa heikennä, jos paluulevy ei olekaan mestariteos, mutta laadukas uusi musiikki on aina paikallaan.

Jussi Lahtonen

Setä Jussi tekee oman reunion-paluulevynsä heti opeteltuaan soittamaan ja laulamaan.

Kommentointi on suljettu.