Ian Svenonius – antikapitalismin saarnamies

Jarkko Fräntilä

Sue 3/2014

Vietin vuonna 2011 kolme kuukautta Madridissa kesätöissä. Eräänä iltana kiduttaessani reisiäni kaupungin täysin epäjohdonmukaisilla kaduilla rullaluistellen törmäsin en vain yhteen vaan kahteen keikkamainokseen. Toinen julisteista ilmoitti jo aikoja sitten toimintansa lopettaneen Hefner-yhtyeen solistin Darren Haymanin soittavan paikallisessa pienessä rockluolassa. Toinen taas kertoi Ian Svenoniuksen Chain and the Gangin saapuvan samaiseen keikkapaikkaan vain viikko tämän jälkeen.

Hefner oli minulle nuoruuteni suosikkiyhtye, ja keräsin aikoinaan kaikki sen julkaisemat pitkäsoitot sekä EP-levyt. Darren Haymanin soolokeikka oli kuitenkin pettymys. Olin odottanut miehen näkemistä liian kauan, eikä hän soittanut keikallaan kuin yhden ikivihreän Hefner-viisun. Loput setistä oli täytetty hänen sooloalbumiensa folk-kappaleilla, joita kukaan paikalla olleista Hefner-faneista ei tunnistanut.

Hayman on aina halunnut vetää selkeän viivan soolomateriaalinsa ja Hefnerin tuotannon välille. Samaan aikaan kun hän yrittää luoda soolouraa hän pyörittää Hefnerin verkkosivustoa. Pari vuotta takaperin hän kertoi verkkosivuilla tekevänsä yli puolet tilistään lontoolaisen kulttiyhtyeen uusintajulkaisuilla ja paitamyynnillä.

Toisin kuin edellisen yhtyeensä muistoista epätoivoisesti eroon pyrkivä mutta silti menneisyydellään rahastava ja kapitalistinen Hayman on Svenonius maailman mustavalkoisesti näkevä, antikapitalistinen monomaani. Hän saarnaa yhä yhden asian puolesta: rahavallan ja auktoriteettien vastustamisen.

Svenonius on Washingtonin punk-ympyröistä post-hardcorea soittaneella The Nation of Ulysses -yhtyeellään kulttisuosioon noussut laulaja, jonka ura jatkui myöhemmin The Make-Upissa. The Make-Upin Save Yourself -albumin punkin, gospelin, garagen, kiimaisen soulin ja funkin yhdistelmä lienee maailman parasta hikiseen seksiin soveltuvaa panomusiikkia.

The Make-Upin jälkeen Svenonius perusti Weird Warin, joka kumarsi entistä enemmän funkin suuntaan. Vuonna 2009 oli jälleen uuden projektin vuoro, kun Svenonius perusti Chain and the Gangin, joka saapuu kesäkuussa Suomeen.

Intensiivisesti tuijottava Svenonius on aina ottanut musiikkinsa tosissaan. Hänelle rock’n’roll on yhä osa kulttuurillista vallankumousta. Vuonna 2006 julkaistussa The Psychic Soviet -esseekokoelmassaan hän julistaa rock’n’rollin olevan uskonto. Svenonius julkaisi viime vuonna kirjan Supernatural Strategies To Make A Rock ‘N’ Roll Group, jossa hän mukahaastatteli jo kuolleita muusikoita kuten Jimi Hendrixiä ja Jim Morrisonia heidän suhteestaan rock-musiikkiin.

Teksteissään ja puheissaan Svenonius haluaa älyllistää rock-musiikin, missä ei ole tietenkään mitään järkeä. Rock oli alun perin eläimellistä ja alkukantaista. Ja juuri siitä oli kyse hänen live-esiintymisessään 20 vuotta sitten. Nation of Ulyssesin keikat olivat kuuluisia siitä, että niiden aikana saattoi tapahtua mitä vain. Svenonius katkoi luitaan yleisön joukossa pyöriessään.

Vuodet ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Tätä nykyä Svenonius elää rock-saarnaajan roolia, ja Chain and the Gangin keikka on hänen herätyskokouksensa, jossa sanaa lyödään kuulijan takaraivoon pikemminkin älyllisyyden kuin tanssin ja fyysisyyden voimin.

Madridissa Svenonius esiintyi puolitäydellä, noin 200 ihmistä vetävällä keikkapaikalla kuin maaninen saarnamies. What is a Dollar? -kappaleen aikana antiautoritaarinen Svenonius saarnasi kapitalismin pahuudesta ja siitä, kuinka dollari on yksilöä mahtavampi. Levyllä viisi minuuttia kestävä Deathbed Confession repesi elävänä viisitoista minuuttia kestäväksi tarinaksi kulttuurin kuolemasta. Kaiken aikaa Svenonius katsoi yleisöä herkeämättä ja tuijotti sanomaansa aivoihimme.

Tiedän, etten tule Chain and the Gangin Kuudennen linjan keikalla tuntemaan samanlaisia tuntemuksia kuin Madridin esityksen aikana. Rockmusiikki on aikaan ja paikkaan sijoittuva psykofyysinen olotila. Kaiken järjen mukaan en voi enää päästä samanlaiseen transsiin kuin hikisellä, yli 40-asteiseksi lämmenneellä rockkeikalla.

Silti Svenoniuksen persoonassa ja esiintymisessä on jotain sellaista, että pelkoni saattaa hyvinkin olla turha. Kenties hän vapauttaa jopa jäyhät suomalaiset omasta itsestään?

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.