Non-Stop

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

* * *

Liam Neesonin kerrassaan pätevästi esittämä Bill Marks istuu autossa newyorkilaisen lentokentän parkkipaikalla, vetää tilkkasen (ja sitten vielä toisen samanmoisen) viinaa, siirtyäkseen Lontooseen lentävään koneeseen aseensa keralla.

Herra on FBI:n alaisten lentopoliisivoimien jäsen, ja messissä on myös hänen virkakumppaninsa. Heti lennon lähdettyä Marks alkaa saada mystisiä tekstiviestejä, jotka käskevät hänen vaatia esimiehiään lähettämään puolitoistasataatuhatta dollaria tietylle tilille. Mikäli tilisiirtoa ei vahvisteta, saa yksi koneen matkustajista surmansa aina kahdenkymmenen minuutin välein.

Alku käynnistyy kerrassaan mallikkaaseen tyyliin, ja asiat rytmittyvät mukavan napakasti. Vaan kun pian paljastuu, että kyseinen tili on itsensä Marksin nimissä, nousee mieleen kaksi vaihtoehtoa – toinen kahden tähden arvoinen, toinen neljän. Eli joko Marks on päästään psykopaattisen sekopäinen alkoholisti, tai sitten juonessa on kerrassaan erinomaista nokkeluutta.

Ihmisiä kuolla kupsahtelee verkkaisen tasaiseen tahtiin, ja molemmat vaihtoehdot vaikuttavat yhä enemmän yhtä todennäköisiltä. Vaaka kallistuilee vähän molempiin suuntiin, mutta kun kuvion ydin paljastuu, tipahtaa leffan arvo tähdistössä vain kolmen yksikön kokoiseksi.

Tietynlaista jännitystä riittää jopa lähes loppuun saakka, ja henkilöhistoriat tarjoavat tapahtumille jonkin verran lisäjännitettä, mutta silti jotain äärimmäisen tärkeää jää puuttumaan. Se on linkki tähän meidän oikeaan arkiseen elämäämme.Olo leffateatterista poistuessa on sama kuin sinne sisään tupsahtaessa. Katsojalle ei tarjota mitään elämää suurempaa, eikä edes mitään oikeastaan elämän kokoista. Pelkää turhanpäivästä, joskin jokseenkin laadukasta viihdettä.

Markku Halme

Kommentointi on suljettu.