Promised you a miracle

Tomi Tuominen

Sue 1/2014

Pari päivää vuoden vaihtumisen jälkeen tein lupauksen. Etsin oikeita sanoja pitkään, mutta lopulta sanoin avovaimolleni: Tänä vuonna en osta yhtään uutta (tai käytettyä) syntetisaattoria, sämpleriä, rumpukonetta tai sekvensseriä. En myöskään myy yhtään vanhaa pois. Opettelen käyttämään nykyisiä laitteitani paremmin ja syvemmin. Varmistaakseni oman motivaationi lupauksen pitämiseen postasin sen myös Facebook-seinälleni kaikkien nähtäväksi ja nyt huomaan kirjoittavani siitä kolumnia.

Olin juuri tehnyt suurimittaisia uudistuksia synahyllyyni ja huomasin olevani loputtoman kyllästynyt siihen, että synaruoho oli aidan takana aina vihreämpää. Hankin laitteen ja vannoin, että se oli parasta mitä minun musiikintekemiselleni oli koskaan tapahtunut, mutta pari kuukautta myöhemmin halusin vaihtaa sen jo taas johonkin toiseen. Tällä hetkellä posti on kiikuttamassa minulle elämäni viidettä Akai MPC -sämpleriä. Nuo kaupat syntyivät juuri ennen lupaustani ja osaltaan innostivat sen tekemisessä. Nyt olen naimisissa tuon MPC:n kanssa ainakin tämän vuoden loppuun asti.

Syntetisaattoripiireissä kyseistä ilmiötä kutsutaan Gear Acquiring Syndromeksi eli lyhyesti GASiksi. Kyseessä on hyvin yleinen ilmavaiva, joka tehokkaasti estää ihmisiä tekemästä musiikkia. Omaa setuppia hierotaan koko ajan paremmaksi ja paremmaksi, ja siinä sivussa soittaminen, biisien tekeminen ja omista nykyisistä laitteista nauttiminen unohtuu.

Pahimmillaan GAS on sitä, että joka aamu ennen kuin nousee sängystä selaa iPadilla muusikoiden.netiin yön aikana ilmestyneet myynti-ilmoitukset, ja jos sieltä ei löydy mitään sopivaa, siirtyy ruotsalaiselle vend.se -sivustolle tai huuto.netiin. Soitinten metsästys on loputon kamppailu, joka vie suuren siivun arjesta. Kiikarissa on aina joku uusi laite, joka on pakko saada, jotta oma arsenaali olisi vihdoin täydellinen. Jotain pitää myydä, jotta saa kerättyä rahat siihen. Muutaman kuukauden päästä se pois myyty soitin osoittautuu juuri siksi laitteeksi, jonka vielä tarvitsen. Oi, miksi koskaan myinkään sen pois?

Jätin lupaukseeni klausaalin, joka mahdollistaa sen, että jos kirpputorilla tulee vastaan joku soitin naurettavan halvalla, niin saan ostaa sen. Hyvin paljon kirpputoreja kiertävälle näitä tapauksia sattuu aina silloin tällöin. Esimerkiksi Polysixini on ostettu pari vuotta sitten pansiolaiselta kirpputorilta 30 eurolla. Sen nykyinen markkinahinta huitelee jossain 700 euron tuolla puolen.

Nyt, kun minulle vapautuu runsain mitoin uutta vapaa-aikaa, jota minun ei enää tarvitse käyttää muusikoiden.netin toria nuuhkien, voin käyttää senkin ajan vaikkapa levyhyllyni kasvattamiseen. Tämän viikonlopun Helsingin reissulta palasin kuuden käytetyn vinyylin kanssa. Juuri kun olin laittamassa niitä hyllyyn huomasin, että kappas, minullahan on jo tämä Psychedelic Fursin Forever Now -albumi. Ja samoin tämä Alain Markusfeldin Contemporus. Pahus soikoon. Olisin voinut vannoa, että näitä en vielä omista.

Monet kaverini ovat ratkaisseet tuon ongelman pitämällä listaa kaikista levyistään puhelimessaan tai paperilappuna taskussaan. Sieltä on sitten kirpparilla helppo tsekata, että onko joku levy jo hyllyssä. Minusta siinä vaiheessa, kun omistamiaan levyjä ei enää itse muista, niitä on joko hitosti liikaa tai niitä plarailee ja kuuntelee aivan liian vähän. Itse syyllistyn molempiin mainittuihin. Tiskijukkana minulla on aivan liikaa levyjä ja ostan niitä koko ajan lisää. Sama pätee myös kirjoihin, sarjakuviin, elokuviin ja ylipäänsä kaikkeen.

Vaikka elän hädin tuskin suomalaisen köyhyysrajan yläpuolella ja vaikka freelancerina tuloni ovat hyvin epäsäännölliset, huomaan silti hukkuvani materiaan. Elän länsimaisen yltäkylläisyyden keskellä. Minua ympäröivät tavarat, joita en tarvitse ja joista suuresta osasta en edes pidä. Tavarat, joita en edes tiedä omistavani ja jotka ostan hyllyyni siksi uudestaan. Onko tässä hiventäkään järkeä? Jos jokainen maailman reilusta seitsemästä miljardista ihmisestä omistaisi samankokoisen levyhyllyn kuin minä, tämä planeetta olisi luultavasti jo tuhoutunut.

Seuraavana uutena vuotena tekisi mieleni luvata jotain vielä mullistavampaa: pitää älä osta mitään -kuukausi, muuttaa luostariin ja ryhtyä munkiksi. Huomaan, että asiat, joista tässä iässä musiikin lisäksi eniten nauttii, ovat hyvä ruoka, matkailu ja ystävien seura. Ehkä vuonna 2015 käytän syntetisaattori-, kirja- ja dvd-rahani pelkästään niihin. Kuluttaminen pelkästään omistamisen vuoksi ei jaksa enää innostaa.

Tomi Tuominen on turkulainen tiskijukka, joka kamppailee samanaikaisesti kirpputoriaddiktionsa ja sosiaalisen omantuntonsa kanssa.

Kommentointi on suljettu.