Musiikkikriitikoiden kolme kategoriaa

Jarkko Fräntilä

Sue 1/2014

Musiikkikriitikot voi jakaa kolmeen eri arvostelijakategoriaan.

Ensimmäisen kategorian arvioijat ovat juuri alalle tulleita, itsekin bändeissä soittavia nuoria miehiä. He tietävät, kuinka vaikea on miellyttää kaikkia. Siksipä he käsittelevätkin arvioissaan kotimaisia levyjä silkkihansikkain. Eihän sitä kollegaa voi haukkua, sillä levyä on tehty pieteetillä ja siihen on vuodatettu sydänverta kuin Ramboissa sisälmyksiä.

Kun itse soittaa yhtyeessä tietää, kuinka inhottavaa on kuulla murska-arvioita omista hengentuotteistaan. Siksipä nuoret muusikot eivät koskaan hauku levyjä edes silloin, kun kriittinen suhtautuminen esimerkiksi debyyttilevyyn olisi enemmän kuin paikallaan. Nuoret muusikot antavat levylle arvosanaksi seiskan tai kahdeksikon huolimatta siitä, minkä tasoinen levy oikeasti on. Nuorten muusikoiden arviot ovat niin särmättömiä, että niillä voisi hieroa ilmapalloja ilman pelkoa poksahduksesta.

Toinen musiikkikriitikoiden ydinryhmä on yli kolmekymppiset papparaiset. Todetaan nyt heti alkuun, että yli kolmekymppisten arvioijien pitäisi olla jo oikeissa töissä eikä kompuroida nuorison jaloissa rollaattoriensa kanssa. Papoille ainoaa oikeaa musiikkia sisältävät ainoastaan 90-luvulla ja sitä ennen tehdyt albumit. Poikkeuksena sääntöön ovat levyt, jotka kuulostavat 90-luvulla tehdyiltä.

Rockpapat ovat olleet juopottelemassa festivaalien VIP-alueilla liki kaikkien Suomen rockmaailmassa vaikuttavien bändiläisten kanssa. Ja kuka muka haukkuisi kavereitaan ja hyvän päivän tuttujaan julkisesti? Kun vanha patu arvioi vanhojen kanssapatujensa 15-vuotiskokoelman, kaverijournalismille kirjoitetaan aivan uuden kasvot. Journalistinen kunnianhimo heitetään roskakoriin kriitikon vastasyntyneen lapsen vaippojen mukana.

Pappakerholaiset eivät myöskään halua haukkua juuri debyyttilevynsä julkaisseita yhtyeitä tai artisteja. Papat tietävät, kuinka se seuraava levy voi olla aidosti koskettava tuotos. Nuoret sanoittajat laulavat rakkaudesta yleensä uskomattoman kömpelösti, mutta ei niitä viitsi siitä moittia. Nuorena sitä ei ole vielä löytänyt omaa ääntään, ja siksipä heitä on käsiteltävä silkkihansikkain.

Kolmas musiikkikriitikoiden alalajike on vihainen nuori mies. Vihaiselle nuorelle miehelle kaikki artistit ovat saastaa. Etenkin valtavirran edustajia saa ja pitääkin heidän mielestään haukkua mahdollisimman henkilökohtaisin sanakääntein.

Jos muusikko tekee musiikkia, josta lätkäjätkät pitävät tarkoittaa se automaattisesti sitä, että muusikko on yksi niitä. Niitä, jotka estivät nuoren vihaisen miehen pääsyn röökipaikalle yläasteella ja lukiossa. Niitä, jotka nauroivat heidän Venom-paidoilleen. Niitä, jotka hyljeksivät nuoria vihaisia miehiä vain siksi, että he lukivat välitunneilla Parnassoa rinnakkaisluokan tyttöjen perseiden tuijottelun sijaan.

Nuoret vihaiset miehet saavat kiksinsä provokaatiosta ja ihmisten kasvoille sanoilla syljeskelystä. Nuoret vihaiset miehet haluavat aikuisena kostaa sen, mitä heille teininä tehtiin. Äkämystynyt artisti on heille Viagraa, joka nostaa heidän potenssinsa kohti taivasta. Kukaan ei huomannut heitä koulun käytävillä, mutta kärkkäiden tekstien julkaisun jälkeen he saavat ansaitsemaansa huomiota, ja kaikki viimein ymmärtävät heidän ylivertaisen älykkyytensä.

Nuorille vihaisille miehille palaute antaa voimaa ja vallantunteen, jollaista he eivät oikeassa elämässä pääse kokemaan. Yögrillin jonossa vittuilemalla he saisivat pataansa niin pahasti, että purskahtaisivat itkuun. Välkkyvän tietokonenäytön edessä koviksen leikkiminen on paljon helpompaa.

Nuoret vihaiset miehet vihaavat Internetin keskustelupalstojen trolleja, mutta ovat itse samanlaisia.

Nuorille vihaisille miehille myös lukijat ovat idiootteja, sillä heillä on typeriä mielipiteitä. Ja mikä pahinta: He vastaavat kärkkäästi kirjoituksiin, jotka nuoret vihaiset miehet rustaavat vain ja ainoastaan provokaatiotarkoituksessa ja ”keskustelun herättäjinä”. Kun nuori vihainen mies haukkuu sitä suurta artistia niin ne saakelin lukijat luulevat, että nuoria vihaisia miehiä oikeasti kiinnostaisi heidän mielipiteensä. Kuinka typeriä lukijat oikein ovat? Lukijat eivät vain astu liukumiinoihin, vaan hierovat kasvojaan nuoren vihaisen miehen sanaleikeissä. Spedet!

Kymmenen vuotta alalla oltuaan nuorista vihaisista miehistä tulee papparaisia. Särmä katoaa heidän kirjoituksistaan. Nuori vihainen mies muistelee sitä hetkeä siellä festivaaleilla kun oli vielä täynnä potenssia ja vihaa valtavirran artisteja kohtaan. Nyt entinen vihainen nuori mies käy samalla vesijuoksutunnilla sen saman artistin kanssa, jota nuorempana ei voinut sietää.

Artistin uran niputtavalle kokoelmalle entinen vihainen nuori mies antaa arvosanaksi yhdeksikön. Kokoelma tuo mieleen nuoruuden ja ne vuodet, kun musiikki oli vielä jollakin tapaa relevanttia.

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.