Jarkko Martikainen

Ihmisen kuvaaja

Sue 1/2014

Jarkko Martikainen löysi lapsena kodin taiteesta, aikuisena myös maailmasta. Molemmissa on pyhyyttä.

Greifswald on kuulemma verrattain kaunis kaupunki. Kävin siellä viimeksi pikkulapsena. Mutta siellä minä synnyin, DDR:ssä. Isäukko sai stipendiaatin sieltä – se oli siihen aikaan vähävaraisen suomalaisen ainoa mahdollisuus viedä lääkäriopinnot päätökseen. DDR tuki lahjakkaiden ulkomaalaisten opintoja.

Saksassa ajetaan lujaa, ja kerran jouduimme auto-onnettomuuteen. Isä ja äiti olivat vyötettyinä edessä, mutta takapenkillä ei ollut turvavöitä. Minä lensin ikkunan läpi kuin ohjus. Onnekseni olin niin hyvin paketoitu ipana, etten saanut vammoja kuin kasvoihin. Siitä selvittiin säikähdyksellä. Vain nenänvarteen jäi arpi.

Kun palasimme Suomeen, olin kolmevuotias ja puhuin vain saksaa. Siinä oli miekkailemista. Kun hiekkalaatikolle pelmahtaa kaveri, joka ei puhu muiden kieltä, hän saa yksityisyyttä, jota ei itse valitse. Vanhempieni mukaan kieltäydyin enää puhumasta saksaa.

Opin suomen nopeasti ja pärjäsin hyvin porukoissa, mutta kaverit olivat vaihtuvaista sorttia. Vanhempani näet eivät jääneet odottamaan, mitä maa voisi tehdä Martikaisten hyväksi. He juoksivat työn perässä ympäri Suomea.

Asuimme hätäisiä jaksoja milloin missäkin. Polvijärvellä puoli vuotta, Riihimäellä vuoden, Hämeenlinnassa kävin ensimmäisen luokan, Oulussa kaksi seuraavaa luokkaa.

Ensimmäisen kymmenen elinvuoden ramppaaminen teki minusta tällaisen. Se haastoi etsimään rikkaan sisäisen elämän. Se ajoi piirtämään ja lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia.

Musiikista riemastuin yhdeksänvuotiaana. Punkissa oli valtavasti antaumusta, läsnäoloa ja voimaa. Ensimmäinen levyni oli Sex Pistolsin Never Mind the Bollocks, toinen Hassisen Koneen Täältä tullaan Venäjä.

Vaikka kavereitakin oli, viihdyin omissa oloissani vaarallisen hyvin. Vanhemmat usuttivat minua ulos kauniiseen ilmaan, ja minä ihmettelin, että miksi, kun minulla on sisällä meneillään paljon mielenkiintoisempia asioita. Oli levyjä c-kaseteilla, oli sarjakuvia piirrettävänä.

Oulusta muutimme Kajaaniin. Muuttamiset eivät olleet iloisia juttuja. Minulle ei koskaan kehittynyt kotiseuturakkautta.
UUDEN ETSIJÄ

Ajattelin pitkään, että vain erityisillä valituilla on lahja soittaa ja tehdä sellaisia levyjä kuin Rumat sävelet tai Fresh Fruit for Rotting Vegetables. Minulla ei ollut pokeria nähdä itseäni siinä jatkumossa.

Sitten tajusin, ettei Terveet kädet toteuta samoja lakeja kuin Hassisen kone tai Dead Kennedys. Jopa Discharge oli progebändi TK:n lyhyimpien luentojen äärellä. TK oli niin hyvä ja yksinkertainen, että se herätti minussa toiveen, että voisinko minäkin tuota tehdä.

Kajaanissa pääsin huutajaksi Euthanasiaan. Kun muut eivät kappaleiden runkoja tehneet, minä rohkenin ryhtyä niitä toimittamaan. Se yhtye hajosi yhden demon tehtyään.
Sitten kävi käsky, että bändi on perustettava uudelleen. Minun piti huutamisen ohella soittaa kitaraa, ja muuan Ewo tuli basistiksi. Aloimme sahata rujoilla kamoilla, kovalla antaumuksella ja vähäisillä ansioilla. Pääsimme äkkiä radalle: puoli vuotta myöhemmin plakkarissa oli ep.

Kajaanin-porukkamme oli rakkain yhteisö, johon olen koskaan kuulunut. 16-vuotiaan elämä voi kuitenkin olla hirvittävää vaikka Kreikan saarilla, puhumattakaan Kajaanista, jossa piti juosta lihapäitä pakoon. Meininki oli sellainen, että me halusimme sieltä pois.
Euthanasia tikahtui, kun minä ja Ewo muutimme muualle peruskoulun jälkeen. Minä lähdin Savonlinnaan taidelukioon.

Olin päämäärätön tollo, mutta vilpittömän kiinnostunut taidelukion opetuksista. Ja niin oikkuna kuin itseäni Kainuussa pidin, uusiin koulutovereihin verrattuna olin melko normaali. Euthanasian ansiosta minulla oli undergroundmainetta, ja rinnakkaisluokan herrat Tynkkynen ja Hyyrynen halusivat perustaa kanssani bändin.

YUP:n kaksi ensimmäistä vuotta olivat hajanaista huvittelua. Parin englanninkielisen levyn jälkeen se eväsretki tuntui olevan lopuillaan. Mietimme jo hajoamista, kun Jussi ehdotti Turpasauna-nimisen levyn tekemistä. Aihe vetosi minuun, fantastisen realismin ja Turkan hulluimpien näytelmien ystävään. Keksimme, että musiikkia voisi säveltää niin kuin William S. Burroughs kirjoittaa – heitetään irtopaloja ilmaan ja katsotaan, mihin järjestykseen ne putoavat.

Niin haalea vesi muuttui viiniksi. Alkoi raivokas työnteko, jota kesti 18 vuotta. Me teimme hallitusti hajotettua musiikkia ja toimitimme omituista lääkettämme ihmisille huolellisesti. YUP oppi soittamaan suorittamatta ja svengaten.

Taide pysyy mielenkiintoisena, kun taiteilija etsii minuudestaan uusia puolia. YUP teki yksitoista albumia, ja jokainen oli reaktio edelliseen. Uuden etsinnässä kuokka kalahti välillä kiveen ja joskus tuntui, ettei pidemmälle pääse, mutta aina löytyi uusi näkökulma. Olimme ylpeitä siitä, ettei meihin voinut luottaa. Hulluimmillamme teimme mielenkiintoista musiikkia.

Viimeinen rundi tehtiin vuonna 2008. Sen päätteeksi kukaan meistä ei kokenut, että olisi tärkeää tehdä uusi YUP-levy. Tottumus ei riittänyt öljyksi, joka pitää koneen käynnissä. Bändi jäi tauolle.

TALOLLINEN INKKARI

Syksyllä 1997 luin papereitani ja tajusin, että minähän elätän itseni musiikilla. Ei se kummoinen palkka ollut, mutta työmiehen palkka kuitenkin. Kun YUP jäi telakalle, jatkoin muusikkona. Olin laskenut sillä kelkalla jo niin pitkälle, että se oli selviö.

Olen joskus ajatellut, että voisi minusta olla iloa jossain muussakin viitekehyksessä. Mutta eivät ne kehykset kiinnosta minua kylliksi. Typerä raha! Ilman sitä en miettisi tuollaista hetkeäkään. En arvosta rahaa niin paljon, että antaisin tämän lyhyen elämän mennä hassiin. Taide antaa minulle huonoimmillaankin enemmän kuin mikään muu.

Suuren menestyksen ei tarvitse toteutua minun kohdallani. Vanhana punkkarina ajattelen, että jos lauluni on merkityksellinen minulle, se voi olla sitä riittävän monelle muullekin. Otra sen muotoili ihanasti: ”Kunhan inkkarit ymmärtää”. Jos laulussa ei ole minkäänlaista väittämää mistään, sanomaa, on turha laulaa. Musiikki on muuttanut elämäni. Se merkitsee, että minäkään en tee laulujani turhan vuoksi.

Tein ensimmäisen soololevyn 2004. Siihen ajoi itsemääräämisoikeuden tavoittelu. Mierolaisella kuitenkin roikuin vielä YUP:ssa, siinä sylttytehtaan ovensuussa. Aivan omilta lauluni ovat tuntuneet Rakkaus-levystä (2006) eteenpäin. Uusi Koirien taivas on viides sooloalbumi.

Lauluissa ihastelen enemmän idean pyhyyttä kuin muotopuhtautta. Jos idea on hyvä, ei biisistä voi paska tulla. Tolstoi on esikuvani. Pyrin lauluissa siihen, että onnistun kuvaamaan ihmisenä olemista yhtä mielenkiintoisesti kuin Leo novelleissaan.

Elän vanhaa taloa ja pihapiiriä. Olen rakentanut vanhasta puutavarasta arkkuja, vaivaisukon ja kaikenlaista. Se ei ole myyntitavaraa eikä haaste kuvanveistäjille, vaan hyödyllistä huvitusta minulle.

Pihatyön lomassa on hyvä tehdä lauluja, se vapauttaa tiettyjä aivojen alueita. Voi kääntää maata ja juosta välillä laulamaan pari riviä. Sellainen päivä voi olla hyvin aikaansaapa, kunhan ei riko muusaansa vastaan vaatimalla liikoja.

Kun muutimme Riihimäelle, valitsimme elämänmallin, joka on sidoksissa kotiin. Kotiin liittyy pyhiä arvoja, joilla en halua repostella. Jos ne minulle tärkeimmät asiat kerran kauppaisin, en koskaan voisi ostaa niitä takaisin.

Minulla ja vaimollani on iso koira nimeltä Toivo. Eräänä päivänä se karkasi tapaamaan muuatta kultaista noutajaa tien toiselle puolen. Tuli auto, ja Toivo jäi sille toiseksi. Se viittä vaille kuoli. Loputtoman pitkän ajan päätteeksi tapahtui toipumisen ihme. Nyt Toivo on taas hyvässä lyönnissä.

En ole niin hilpeä ihminen kuin haluaisin olla. Kukaan ei voi päätään vaihtaa, mutta pyrin kohti iloitsevampaa asennetta. Laulunteossa ja kaikessa.

ARI VÄNTÄNEN

Jarkko Ilari Martikainen
s. 24.10.1970 Greifswald, DDR
Laulaja-lauluntekijä, kirjailija, tuottaja
Asuu Riihimäellä vaimon, kissojen ja koirien kanssa
Koulutus: medianomi
Tärkeimmät bändit: Euthanasia, YUP, soolouran kokoonpanot
Ajankohtaista 2014: Koirien taivas -sooloalbumi.

Kommentointi on suljettu.