Bonobo

16.2.2014 Tavastia, Helsinki

Live-arviot ovat siitä jännittävä tekstilaji, että ne unohtavat perinteisimmässä muodossaan helposti faktan, joka värittää monia konserttikokemuksia: asiat, jotka jäävät keikoista päällimmäisinä mieleen eivät välttämättä liity millään tavalla itse keikkaan. Saatat muistaa ne henkilöt, joiden kanssa konserttia katsoit. Ehkä olit treffeillä, jotka käänsivät maailmasi ympäri. Tai vuosisadan pahimmassa flunssassa. Kadotit tavarasi narikkaan. Tai sitten olit niin humalassa, ettet ylipäätään muista yhtään mitään.

Mistä keikka-arvioissa pitäisi sitten puhua, kun kokemus on kaikin puolin niin kaukana perinteisestä ”bändi oli hyvässä vedossa, mutta encorena soitettu biisi oli väärä” -henkisestä analyysista kuin mahdollista? Törmäsin ongelmaan brittiläisen elektroartisti Bonobon Tavastian-keikalla, joka oli hieno kokemus puhtaasti henkilökohtaisista syistä.

D7K_49611

Tämän lisäksi tiesin, että jollakin kuvitellulla journalistisella asiantuntijuusasteikolla tulisin olemaan jo lähtökohtaisesti melko hataralla maaperällä, sillä Bonobo oli minulle lähestulkoon uusi tuttavuus. En voisi verrata konserttia bändin aikaisempiin tekemisiin. Nokkelat, yhtyeen historiaan viittaavat anekdootit olivat poissa laskuista. En voisi myöskään kirjoittaa siitä, mitä biisejä bändi soitti, koska en tunnistanut niistä yhtäkään, lukuun ottamatta First Fires -nimistä kappaletta. Senkin melodia oli tuoreena mielessäni ainoastaan siksi, että se oli yhtyeen uuden levyn ensimmäinen kappale ja siksi ensimmäinen Spotifyssä vastaantullut viisu.

Sen sijaan kokemustani värittivät eniten asiat, jotka eivät olleet suoraan kytköksissä Bonobon esitykseen, mutta eivät olisi myöskään tuntuneet samalta ilman sitä: autuaan väsynyt tunnelma, sekä sunnuntai-iltana musiikkia kuin hidastetussa elokuvassa fiilistellyt yleisö. Suuressa yhteisymmärryksessä punaviiniin maku suussa käyty keskustelu siitä, miksi vihreällä taustavalolla ei saa tyylikkäitä keikkakuvia. Loistavan viikonlopun loistava päätösfiilis. Livevokalisti Andreya Trianan laulun säestämät, pääni sisäiset monologit siitä, miten onnellisuus voi lopulta syntyä pelkästään oikeiden ihmisten vaikutuksesta.

Hypnoottinen, paikoin lähes triphopmainen bassosoundi sai oivallukseni tuntumaan David Foster Wallacelta, vaikka todellisuudessa olin luultavasti lähempänä viiden markan Paulo Coelhoa. Sekään ei haitannut. Iltani oli täydellinen.

Ja niin, se keikka. Ihan hyvä sekin varmasti oli.

Teksti: Tuomas Jalamo
Kuvat: Anni Porrasmäki

D7K_4935

D7K_4841

Kommentointi on suljettu.