The Boy In The Bubble

Tomi Tuominen

Sue 12/2013

Kun olin lapsi ja katsoimme perheen kanssa hieman pelottavampia elokuvia, äidilläni oli tapana kaikkein jännittävimmissä kohdissa peittää käsillään silmänsä ja joskus myös korvansa. Sieltä sormien välistä hän sitten vilkuili, josko jännittävä kohta olisi mennyt jo ohi, ja joko kädet saisi ottaa pois silmiltä. Nykyisin näen joskus sivusilmällä myös avovaimoni harrastavan tuota samaa silmien peittelyä. Molemmat heistä piiloutuvat maailmalta samalla tavalla kuin strutsi, joka paniikin iskiessä työntää päänsä hiekkaan piiloon ja uskoo olevansa turvassa, kun ei enää kykene näkemään itseään uhkaavaa tilannetta.

Joitain viikkoja sitten huomasin Facebookissa piilottavani omasta newsfeedistäni kavereita, joiden poliittinen näkemys erosi omastani. Sillä kertaa ärsyynnyin ihmisistä, joiden mielestä Sini Saarela oli naiivi sinisilmäinen blondi tai vaihtoehtoisesti terroristi, joka sai ansionsa mukaan saadessaan Venäjällä syytteen merirosvouksesta. Sen sijaan, että olisin kommentoinut heidän peräkammarista peräisin olevia ja seksistisiä näkemyksiään kriittisesti, minun oli vaivattomampaa poistaa heidät elämästäni ilman, että he itse saisivat koskaan tietää siitä. Pari klikkausta, klik – poissa silmistä, klik – poissa mielestä.

Luonteelleni ominaista on kaikenlaisten konfliktien välttely. En halua väitellä, kinastella tai riidellä kenenkään kanssa poliittisista näkemyksistä, musiikista tai oikeastaan mistään muustakaan. Helpompaa on pistää kädet silmille ja peittää näkyvistä epämieluisa aines väärine mielipiteineen. Kun minun newsfeedissäni lopulta on jäljellä enää ihmisiä, jotka ajattelevat kanssani samalla tavalla, äänestävät samaa puoluetta, katsovat samoja elokuvia ja kuuntelevat samaa musiikkia, on oma henkilökohtainen kuplani valmis asuttavaksi.

Kuten kaikki muutkin, uskon lähes sokeasti olevani oikeassa kaikissa asioissa ja kuuntelevani vain parasta musiikkia. Kaikki, jotka jollain tavalla poikkeavat minun asettamistani standardeista, ovat auttamattomasti väärässä. Joku typerys on joskus keksinyt lausahduksen, jota usein kuulee käytettävän kinastelun hillitsemiseksi: ”Noh noh pojat, makuasioista ei sovi kiistellä.” Todellisuudessa nehän ovat liki ainoa asia, josta oikeasti edes voi kiistellä. Faktat ovat faktoja ja niistä kiisteleminen on turhaa, joten jäljelle jäävät vain mielipiteet ja makuasiat.

Viime viikot omaa pientä viiteryhmääni on ravistellut niin sanottu cheekgate, jossa Rumban toimittaja sai porttikiellon Cheekin lehdistötilaisuuteen haukuttuaan hänen levynsä lehdessä. Seurasin musiikin ammattilaisfoorumin keskustelua aiheesta aluksi mielenkiinnolla, mutta noin sadannen juupas eipäs -viestin jälkeen muistin, että ”unfollow post” -nappula on facebookin ihanimpia toimintoja. Nyt kun kävin kurkkaamassa viestiketjua, tuhannen viestin raja on rikkoontumassa juuri eikä pienellä selailulla vaikuttanut siltä, että mihinkään tulokseen oltaisiin missään vaiheessa päästy. Edelleen tilanne on kuin Dr. Pepperillä: toiset tykkää, toiset ei.

Jälleen kerran valitsin itse sen helpoimman tien ulos. Suljin koko cheekgaten ulos elämästäni yhdellä klikkauksella. En ota kantaa, no comments. Samaan aikaan fiksuna jätkänä viime vuosina kunnostautunut Anssi Kela kirjoitti varsin ansioituneen blogauksen aiheesta. Hän otti kantaa, asetti itsensä tulilinjalle ja kertoi oman mielipiteensä aiheesta.

Ihailen ihmisiä, jotka uskaltavat olla eri mieltä, ihmisiä, jotka kahlitsevat itsensä kaivinkoneisiin omien näkemystensä vuoksi, ihmisiä, jotka asettavat itsensä alttiiksi uskomansa asian puolesta, ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään asioita parantaakseen maailmaa. Itse jumitan sohvalla ja katson telkkarista kympin uutisia. Tiedän mikä on pielessä, mutta olen aivan liian laiska ja mukavuudenhaluinen tehdäkseni asialle jotain. Ulkona on kylmää ja kaivinkone on kova ja kulmikas.

Maailmaa ei valitettavasti muuteta kotisohvalta. Ei edes hauskoja statuspäivityksiä ja kolumneja kirjoittamalla. Ne samat ikiaikaiset metsäläisvoimat, jotka vähättelevät ympäristöongelmia, kiistävät ihmisen toiminnan vaikutuksen ilmaston lämpenemiseen ja kaasuttavat citymaasturillaan pyöräilijän yli eivät nimittäin jää kotisohvilleen makoilemaan vaan vaikuttavat aktiivisesti yhteiskunnassamme.

Siinä vaiheessa musiikkimaku, niin tärkeä kuin se itselle onkin, jää taka-alalle. Maailmassa on lopulta isompiakin asioita kuin se, onko joku musiikki hyvää tahi huonoa. Konflikteihin tarvitaan aina vähintään kaksi osapuolta. Kun aika koittaa, voit olla varma, että se kaveri, joka on sinun kanssasi eri mieltä marssii barrikadeille uskomansa asian puolesta, samaan aikaan kuin sinä pelaat pleikkarillasi GTA:ta ja syöt sipsejä.

Täällä kuplassa on turvallista elellä. Kaikki ovat kanssani samaa mieltä ja taputtavat selkääni toverillisesti kun kerron hyvän jutun. Täällä ei ole ihmisiä, jotka olisivat väärää mieltä. Me kaikki olemme täällä asioista samaa, oikeaa mieltä.

Tomi Tuominen on turkulainen tiskijukka, joka yrittää jatkossa raottaa oman henkilökohtaisen komeronsa ovea sen verran, että kuuntelee muidenkin mielipiteitä eikä aina pahastu niistä.

Kommentointi on suljettu.