Onko kitara rock?

Thomas Lilley

Sue 12/2013

Miten alkukantainen ja kapinallinen sointi muuntautui geneeriseksi, mukarankaksi taustamölyksi?

Kärjistäen väitän, että valtaosa kitaravetoisesta rock- ja popmusiikista on soitettu kahden kitaranvalmistajan soittimilla. Lasken näiden musiikkityylien alkaneen vuonna 1958 Buddy Hollyn laulaessa Peggy Suesta ja Link Wrayn roiskiessa voimasointuja Rumbleen.

Jälkimmäisellä oli käytössä muutamia vuosia aikaisemmin ilmestynyt Gibson Les Paul -mallinen kitara, Hollyn kepeämpi soundi näppäiltiin Fender Stratocasterilla. Kumpikin kitara oli 50-luvun lopulla epäsuosiossa ja myyntiluvut hiipumassa. Kokopuiset kitarat poikkesivat liikaa perinteisistä puoliakustista kitaroista, jotka olivat käytössä niin jazzissa, countryssä kuin alkuaikojen rock’n’rollissakin. Stratocasterissa oli pistävä soundi. Les Paulin mikrofonit olivat niin tehokkaat, että ne saivat alimitoitetut putkivahvistimet kyykkäämään, ääni säröytyi ja alkoi hallitusti kiertää. Popin ja rockin äänet saivat syntynsä!

Vaikka Hollyn ja Link Wrayn vaikutus aikalaistensa kitaravalintoihin oli merkityksetön, kitaroiden muodot ja äänet olivat iskostuneet 50-luvun lopun levynkansia tuijottaneiden teinien mieliin. Näiden saadessa ensimmäiset palkkapussinsa joitain vuosia myöhemmin he etsivät käsiinsä jo valmistuksesta poistuneet Gibson Les Paulit. Brittirokin räyhäkkäimmät soundit 1960-luvulla olivat peräisin nimenomaan Gibson-käyttäjiltä. Kun Jimmy Page, Eric Clapton ja Keith Richards kaikki ottivat Les Paulin omakseen, Gibsonin oli pakko julkaista malli uudestaan. Seitsemänkymmentäluvulla Les Paul oli jo yhtä kuin rockin soundi.

Myös Stratocasterin valmistus oltiin lakkauttamassa 60-luvulla. Siihen mennessä kuitenkin The Beatles oli jo löytänyt sen uudestaan ja apinoi sillä Buddy Hollyn soundia muun muassa Nowhere Manissa. Stratocaster löi lopullisesti läpi 1966, kun Strato-soittaja Curtis Mayfieldiä idolisoiva Jimi Hendrix otti kaiken irti Stratocasterista ja loi ennen kuulematonta sähkökitaramusiikkia.

Nykyään näitä sähkökitarasoundeja pidetään itsestäänselvyyksinä, sähkökitara kuulostaa Les Paulilta tai Stratocasterilta. Hevareille tiedoksi: Judas Priestin lätyt on soitettu Stratolla, ja Kirk Hammett nolaa itsensä Some Kind of Monsterilla 1959 Les Paulilla!
Sähkökitara mielletään yleisesti säröiseksi ja aggressiiviseksi. Sillä pyritään kuvaamaan rankkaa ja kapinallista ajatusmaailmaa. Neljäänkymmeneen vuoteen sähkökitara ei kuitenkaan ole enää muuttanut olemustaan. Sähkökitaran sointi on keski-ikäistynyt.

Tarkoituksena ei tietenkään ole sanoa, etteikö kitaroilla luoda enää hienoa musiikkia. Se ei vain ole soittimena enää erikoinen tai innostava. Se kuuluu peruspakettiin. Usein kellopelikin tuo enemmän vivahteita kappaleeseen kuin monta kymmentä vuotta toistettu kitaralikki.

Mutta liittyyhän sähkökitaroihin paljon taidetta ja musiikillisia mieltymyksiä maallisempiakin yhteyksiä, jotka edelleen innostavat. Esimerkiksi kitaraa kantava uros, soittotaitoinen tai ei, pääsee parittelemaan tilastollisesti merkitsevästi useammin kuin ilman kitaraa tallustava jamppa.

Siitä tullaankin kysymykseen: miksi itse aloin soittaa kitaraa? Link Wray muka, hah hah!

Thomas Lilley

Kommentointi on suljettu.