Maailmanlopun saapuessa olemme kaikki yksin

Jarkko Fräntilä

Sue 12/2013

Jere Tonninen istui huvilansa sohvalla ja näpytteli iPhoneaan. Hän oli saanut erikoisvalmisteisen älypuhelimen lahjaksi Applelta triplaplatinalevynsä kunniaksi.
Jere pyöritteli puhelinta kädessään. Puhelinvalmistaja oli maalannut sen takaosaan dollarimerkin. Jerestä se oli ollut aluksi hauska yksityiskohta, mutta vähitellen hän oli alkanut pitää sitä mauttomana vitsinä. Ihan kuin hänelle nyt raha merkitsisi kaikkea.

Jere selasi puhelimensa kontaktiluetteloa. Vielä viime viikolla siinä oli ollut yli 2000 puhelinnumeroa, mutta hän oli viettänyt erään illan sen ääressä ja poistellut listasta nimiä ja ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tavannut. Nyt puhelimessa oli enää 1981 kontaktia. Siinä oli hänestä vertauskuvallisuutta, sillä Jere oli syntynyt vuonna 1981.

Jere nousi ylös nahkasohvaltaan ja asteli keittiöön tarkoituksenaan tehdä marmeladivoileipä. Hetken mielijohteesta hän kuitenkin kääntyi kannoillaan ja asteli huvilansa parvekkeelle. Hän avasi lasisen liukuoven ja nojasi kaiteeseen. Hän oli rakennuttanut talon pari vuotta takaperin. Se oli niin korkealla vuoren huipulla, että pilvisenä päivänä hän ei edes nähnyt maata, jonka varaan se oli rakennettu.

Toisaalta pilvet estivät ihmisiä näkemästä hänen majesteetillista rakennelmaansa, jossa oli 18 huonetta ja oma keilahalli. Se oli Jerestä ihan hyvä juttu, sillä ihmiset eivät erityisemmin pitäneet hänestä. Itse asiassa Jerestä tuntui joskus siltä, että häntä vihattiin.

Viha oli jotain sellaista, mitä Jere ei voinut ymmärtää. Hän oli tehnyt mielettömät määrät töitä päästäkseen asemaansa. Hän oli kiertänyt maata vuosikausia. Yrittänyt viihdyttää ihmisiä parhaansa mukaan. Lähipäivinä hänestä oli kutenkin alkanut tuntua, että vihaajia oli enemmän kuin niitä, jotka nauttivat hänen tekemisistään.

Tietenkin Jere ymmärsi, ettei asia ollut näin. Hän oli myynyt olympiastadionin loppuun vähän yli tunnissa. Se oli saavutus, josta hän oli erityisen ylpeä. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat jonottaneet lippuluukuilla ja internetissä vain siksi, että pääsisivät näkemään hänet ja kokemaan yhteisöllisyyden tunnetta.

Jere katseli alas vuoren huipulta kohta liekkimerta.

Tuli puhdistaa kaiken, mutta se vie mukanaan myös ystävät, hän ajatteli. Savu nousi hänen silmiinsä ja se kirveli. Palava liha tuoksui kuvottavalta, mutta samaan aikaan se toi mieleen ne kesäiset hetket mökillä kun sukulaiset olivat käristäneet kassleria avogrillillä ja Jere oli kuunnellut korvalappustereoistaan rap-musiikkia täydellä volyymilla.

Harva oli uskonut sitä toimittajaa, joka oli varoitellut maapallon kohtaavan loppunsa, mikäli Jeren musiikista tulee liian suosittua. Toimittajaa oli pidetty haihattelija ja hulluna, mielipuolena, joka kerjäsi itselleen vain huomiota. Tämän päivän toimittajan pitää myydä itseään ja brändiään, joten hänen puheensa oli otettu vastaan lähinnä huvittuneina, eräänlaisina apokalyptisinä työhakemuksina.

”Uskokaa minua. Mikäli olympiastadion myydään loppuun, maailma tuhoutuu.”
Ja ihmiset olivat vain hymyilleet. Osa säälivästi, osa ärsyyntyneinä.

Jostakin kaukaa kuului kammottavaa kirkunaa. Jotkut ihmisistä olivat kiivenneet armageddonia karkuun puiden latvoihin. Nyt kun liekit nuoleskelivat jo syrjäisimpiäkin mantuja, myös tähän asti turvassa olleet kokivat tuskaisen kuoleman.

Jere kääntyi kannoillaan, sulki parvekkeensa oven ja istui takaisin sohvalleen. Hän laittoi television päälle, mutta yhdeltäkään kanavalta ei enää tullut ohjelmaa.

Jere naputteli levy-yhtiökontaktinsa numeron.

Ei vastausta.

Tuli oli riehunut valtoimenaan nyt neljä päivää, eikä yhteenkään hänen puheluunsa ollut vastattu.

Jere sulki puhelun, poisti nimen osoitekirjasta ja siirtyi luettelossa jälleen eteenpäin.
Maailmanlopun saapuessa olemme kaikki yksin, hän ajatteli.

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.