Artturi Taira

Pitkän matkan mies

Sue 12/2013

Artturi Taira kuuntelee sisäistä ääntään musiikissa ja suurissa päätöksissä.

Juokseminen on helppoa. Olen aina pitänyt siitä. Siihen tarvitaan vain kengät.
Viime kevään lopulla aloin harrastaa lenkkeilyä säännöllisesti. Juostessani en kuuntele lainkaan musiikkia. Se vain häiritsisi sitä tunnetta. Juoksemisessa on energiaa ja rytmi ja siihen jää koukkuun. Siinä se muistuttaa musiikin tekemistä.

Musiikki on iso osa mua. Välillä olen yrittänyt vetää jonkinlaisen rajan töiden ja kodin väliin, mutta se ei ole aina helppoa. Esimerkiksi Rubikin toista albumia tehtiin pitkään olohuoneessani, ja viime keväänä jouduin varastoimaan meidän olkkarin nurkkaan ison kasan erilaisia soittokamoja. Arvioin ihanalle puolisolleni, että ne ovat siinä pari viikkoa. No, siinä meni puoli vuotta.

Toisaalta en edes halua rajata musiikkia vain tietylle elämän alueelle. Haluan olla auki sille kaiken aikaa, jotta liekki pysyy palamassa ja uusia juttuja muodostuu. Musiikki antaa hirveän paljon, mutta myös sille joutuu antamaan paljon.

SÄVELTEN PAULOISSA

Joskus multa kysytään, olenko Kuopiosta. Vastaan, että joo, koska Kuopiossa asuminen oli pitkä ja merkittävä vaihe elämässäni. En kuitenkaan ole syntynyt siellä vaan Raisiossa.

Musiikki jätti muhun jälkensä jo 80-luvulla. Meidän perheessä kuunneltiin usein kasetteja. Ne olivat maagisia hetkiä, kun oltiin autossa ja Karjalainen tai Beatles tai Eput soivat ja maisema ulkona muuttui. Musiikissa oli jotakin mystistä, joka sai minut villiksi tai rauhoittumaan. Jollain tasolla tajusin, että musiikki herättää voimakkaita tunteita ja että jotkut tyypit jossain tekevät sitä niin, että me voidaan kuunnella sitä kasetilta.

Omassa kaveripiirissäni vain minä olin innoissani musiikista. Frendit eivät olleet kiinnostuneita rämpyttämään tennismailoja Dire Straitsin mukana. Faija rakensi pienoismallit punaisesta Les Paulista ja seepranvärisestä hevisuunnikkaasta, ja ne sopivat hyvin viisivuotiaan käsiin.

Raisiosta me muutettiin Siilinjärvelle, jossa kävin koulun ekan luokan. Tokalle luokalle menin Kuopiossa, jonne me muutettiin 90-luvun taitteessa. Vanhemmat kysyivät, haluanko Kuopiossa musiikkiluokalle. Sanoin, että joo. Sillä luokalla tietenkin tapasin musaan suuntaan orientoitunutta jengiä.

Kolmannen luokan jälkeen aloin opiskella saksofonin soittamista. Samaan aikaan halusin olla rockbändissä. Kouluvuosien varrella me perustettiin bändejä ja tehtiin biisejä, ja se tuntui kauhean luonnolliselta. Kuopio oli aktiivinen musakaupunki ainakin niissä piireissä, joissa liikuin. Ei ollut tavatonta soittaa neljässä bändissä samaan aikaan. 90-luvun lopulla ja 2000-luvun taitteessa tutustuin Kuopiossa Sampsa Väätäiseen ja Samuli Pöyhöseen, jotka myöhemmin olivat kanssani Rubikissa.

2000-luvun alussa me oltiin parikymppisiä, ja kukin aloitteli omaa elämäänsä. Jotkut muuttivat toisiin kaupunkeihin, jotkut eivät. Oli selvää, että bändijuttuja jatketaan kimpassa, mutta epäselvää, että koska ja miten.

RUBIKIN RUORISSA

Mä muutin Helsinkiin opiskelemaan saksofoninsoittoa. Olin silloin jonkinlaisessa identiteettikriisissä musiikin suhteen. Halusin olla tosi hyvä fonisti, mutta tiesin, että en halua treenata niin kurinalaisesti, että musta voisi tulla uusi John Coltrane. Kuuntelin paljon jazzia ja klassista, mutta populaarimpi musiikki tuntui luontevalta ilmaisukanavalta.
Saksofoniopinnot kiinnostivat aina vain vähemmän. Pyrin ja pääsin yliopistoon opiskelemaan. Ei siitäkään oikein mitään tullut, kun halusin vain tehdä biisejä. Siinä mä olin aina intohimoinen ja päämäärähakuinen.

Kuopiosta tutut soittajakaverit muuttivat yksitellen Helsinkiin. Me perustettiin niiden kanssa Rubik. Eka keikka oli 2003, ja eka ep julkaistiin joulukuussa 2004. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen albumi Bad Conscience Patrol, ja me keikkailtiin Suomessa, muualla Euroopassa ja Amerikassa.

Rubikin matkalla oli hetkiä, jolloin mietin, että mitenköhän bändin käy – ja silti aina kaikki meni paremmin kuin odotin. Toka albumi Dada Bandits tuli 2009 ja kolmas, Solar, vuonna 2011. Me saatiin levyistä tosi hyvää palautetta ja tehtiin ihan kunnon kiertueita Euroopassa ja Amerikassa.

Uraperspektiivistä katsoen Rubik meni koko ajan eteenpäin eikä lainkaan taaksepäin. Sellaiset asiat eivät kuitenkaan merkitse mulle paljon, jos jatko tuntuu mahdottomalta.
En olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, että hajottaisin Rubikin, mutta tähän on tultu. Musiikki, jota teen nyt, ei vain tunnu eikä kuulosta Rubikilta. Se on jotain muuta.

Tavallaan Rubik tuli itse omaan loppuunsa. Se ei urautunut eikä leipääntynyt, eikä bändi varmasti ollut kenellekään niin tärkeä kuin meille itsellemme, joten lopettaminen on iso juttu. Kun hajoaminen julkistettiin, huomasin, että meidän bändi merkitsee monille paljon. Nykyään ihmiset siirtyvät nopeasti bändistä toiseen, mutta monet diggaavat Rubikia hartaasti ja sanovat odottavansa musaa, jota teen Rubikin jälkeen.

Se tuntuu hienolta. Olen aina halunnut, että musiikkini kestää aikaa.

TULEVAN ÄÄRELLÄ

En halunnut jättää takaporttia auki sanomalla, että Rubik jää määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Sellainen ei olisi sopivaa, koska tämä tilanne tuntuu uudelta alulta.

Mulla on jonkin verran uutta musiikkia. Haluan keksiä rauhassa parhaan tavan viedä sitä eteenpäin. Haluan tehdä päätöksiä, joita en kadu vuoden päästä. Haluan rakentaa jotakin kestävää ja mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Mua kiinnostaa soittaa uusien ihmisten kanssa. Se on ehkä jokin vanhasta irtautumisen rituaali.

Välillä on siistiä olla jonkun toisen vision vietävänä. Soitan myös Pariisin keväässä, ja siinä on kivaa olla. On mahtavaa päästä tulkitsemaan toisen tekijän ajatuksia musiikista. Se on tosi valaisevaa.

Biisien tekeminen ei kuitenkaan ole mulle mikään taakka. En mistään hinnasta luopuisi siitä. Olen yleensä ollut bändeissä, jotka ovat soittaneet minun musiikkiani.

Biisin tekeminen lähtee mulla sisäisen äänen kuulemisesta. Ajaudun tiettyyn tilaan, ja mieli alkaa ohjata sitä ääntä ja hahmottaa siitä musiikkia Tosi pitkään sain parhaat tuntemukset säveltämisestä. Viime vuosien aikana olen alkanut ymmärtää myös sanoitusten voiman. Nykyään tuntuu, että mulla on oikeasti jotakin sanottavaa. Sanoittaminen siis on mulle tärkeää kasvavassa määrin. Kun tekee biisin alusta loppuun saakka, siinä on jotain pyhää. Saan hirveästi irti siitä prosessista.

Nyt on aika tehdä jotakin siistiä. En itsekään vielä tiedä, mitä se tarkalleen tulee olemaan, mutta ajatus on kytenyt jo jonkin aikaa. Olen tosi innoissani tästä mahdollisuudesta. Tulevaisuus näyttäytyy mulle jännittävämpänä kuin aikoihin.

Olen mukavuudenhaluinen ihminen. Mua jännittää, miten juoksuharrastuksen käy talvella. En halua liukastua tai paleltua. En myöskään haluaisi alkaa hiihtää, koska sitä mä olen tehnyt jo ihan tarpeeksi. Mutta toisaalta, ne ladut menevät ihan meidän takapihan vierestä…

Isoista päätöksistä seuraa usein hyvää. Kannattaa uskaltaa olla rohkea.

ARI VÄNTÄNEN

Joonas Artturi Taira
S. 18.9. 1981
Muusikko, säveltäjä, esittäjä, tuottaja
Asuu Helsingissä, avoliitossa
Bändejä: Rubik, Pariisin Kevät (aiemmin mm. Astro Can Caravan ja Kastor)
Ajankohtaista: Rubikin soittaa jäähyväiskeikat Helsingin Korjaamolla 19. ja 20. joulukuuta

Kommentointi on suljettu.