Metallica ja märät unet

Jarkko Fräntilä

Sue 11/2013

Katri Helenaa sanotaan sinivalkoiseksi ääneksi. Juice Leskinen on kansallissankarimme, eläessään vähän änkerö kiukkuilija, joka osasi vittuilun jalon taidon. Olavi Virta. Matti Nykänen ja Sibelius ovat tietenkin kaikki oleellisia ihmisiä ja ilmiöitä katajaisen kansan historiassa.

On kuitenkin yksi asia, joka yhdistää meitä suomalaisia alle 40-vuotiaita musiikin harrastajia tavalla, johon urheilusankarimme, säveltäjäneromme ja tunteiden tulkkimme eivät ole koskaan yltäneet. Se on ilmiö, joka yhdistää kontulalaista yksinhuoltajaäitiä, vaasalaista suomenruotsalaista purjehtijaa sekä ivalolaista metsien miestä.

Sen ilmiön nimi on Metallica.

Meillä kaikilla on omat muistomme, jotka liittyvät Metallicaan. Lars Ulrich, James Hetfield, Jason Newsted ja Kirk Hammett ovat olleet mukanamme jo yli kolmekymmentä vuotta (sori vaan Robert Trujillo, minulle sinä tulet aina olemaan se uusi isäpuoli, joka ei voi koskaan korvata sitä sivukaljuista bassotaiteilijaa). Yhtyeen merkitystä kokonaisen sukupolven kasvattajana on turha vähätellä. Metallica on meidän kaikkien ja kuuluu meille kaikille. Meillä kaikilla on omat anekdoottimme, jotka liittyvät yhtyeeseen jollain tavoin.

Metallica pakottaa nukkumaan! Jotkut meistä ovat olleet ala-asteella luokkaretkellä Ahvenanmaalla ja olemme yrittäneet kuunnella Master of Puppetsin Orionia liki äänettömänä, jotta samassa huoneessa nukkuva luokanopettaja ei heräisi. Unicef-korvalappustereoiden kuulokkeet eivät kuitenkaan olleet nykyisten hitech-kuulokkeiden veroisia, ja keturalleenhan salakuuntelu meni ja kiinni jäätiin. Siinä sitä sitten sai tuijotella kattoa ja odotella unentuloa ilman musiikkia, samaan aikaan kun haluaisi uppoutua yhä uudelleen ja uudelleen jään alle toisella kasetilla olleen Trapped Under Ice -kappaleen tahdissa.

Metallica johtaa seksiin! Ainakin melkein. Metallican parissa jotkut meistä suutelivat ensimmäisen kerran, kun jostain pohjoisesta tullut tyttö tuli tapaamaan Helsingin serkkuaan ja bongasi finninaamaisen ja epävarman hevipojan Metallica-collegepaidan. Siinä sitä sitten vaihdettiin limoja 13-vuotiaan itsevarmuudella keskellä skeittiramppia meren äärellä, kavereiden naljaillessa vieressä kuinka on tärkeää välillä myös hengittää tunkiessaan mahdollisimman epäeroottisesti mutta kiihkeästi kieltään kohti toisen osapuolen nielurisoja.

Metallica totuttaa myös elämän pettymyksiin. Kenties tämä samainen skeittirampilla räkää vaihtanut poika kyseli seuraavat puoli vuotta milloin rampin tyttö tulee takaisin Helsinkiin – aina siihen saakka, kunnes se Helsingin serkku sanoi ettei odottelu välttämättä kannata. …And Justice For All -college muistutti epäonnistuneesta elämän suurimmasta rakkaustarinasta liikaa ja jäi pojan kaappiin kuukausiksi.

Helvetti sentään, Metallica saa meidät epäröimään sekunniksi omaa seksuaalisuuttamme. Vuonna 1991 yhtye julkaisi Black Albumin, joka myi kuusi miljardia kappaletta. Jossakin joku tuolloin 14-vuotias poika näki unta James Hetfieldistä, ja unessa Hetfield vaikutti liki kreikkalaiselta veistokselta pitkine hiuksineen, kivipestyine farkkuineen ja mustine nahkatakkeineen. Aamulla oli outo olo, ja kaverillekin piti kertoa hämmentävästä unesta. Ne oudot tuntemukset tietenkin pois jättäen, sillä 14-vuotiaana harvemmin tunnustetaan nähneensä potentiaalista homoseksuaalista kuvastoa omassa unessaan.

Metallica vaihtui jossakin vaiheessa NoFX:iin ja skettipunkkiin. Tuli Bad Religion. Tuli rullaluistelu ja skeittipiirit ja aivoihin iskostui aatos siitä, että lähiön ostoskeskuksen portaita alas hyppiessään näytti coolilta ja tyylikkäältä ja vaaralliselta samaan aikaan. No, niin vaaralliselta kuin luistelija vain voi näyttää Lassi & Leevi -paita päällään.

Tuli vanhojen tanssit ja se hetki kun tajusi, että skeittipunkkia kuuntelemalla ja viskiä juomalla pääsi suutelemaan sen koulun toisen skeittipunkkiin hurahtaneen tytön kanssa. Muistikuvat tuosta hetkestä ovat hieman hatarat, mutta Millencolin-fanius oli myöhemmin kuultujen huhujen mukaan yksi syy siihen, että tukkansa blondannut pseudoskeittari kiinnosti koulun käytävillä (tiedättehän mitä rullaluistelijoista sanotaan: oikea asenne, väärä laji).

Metallicasta intohimoinen musafanitus sai alkunsa ja Metallicaan kiteytyy kaikki, mikä nuoruudessa on niin tärkeää. Myöhemmin bändistä tuli liian arkipäiväinen ja suosittu, jotta rakkaussuhteesta yhtyeeseen olisi halunnut puhua ääneen. Aina välillä tekee kuitenkin hyvää tunnustaa kuinka vanha suola janottaa, ja että se vanha rakkaus oli puhtaampaa ja intohimoismpaa kuin mikään muu rakkaus maailmassa.

Ei sen pariin enää kuitenkaan palata halua. Olkoot siellä jossain, muistoissa, jään alle vangittuna. Siksi sinne keikoillekaan ei viitsi mennä.

Ja mitä jos Hetfieldiä katsoessa se heilahtaa?

Jarkko Fräntilä

Kommentointi on suljettu.