Jukebox-kiertueet eli metallimestarit areenalla

Jussi Lahtonen

Sue 11/2013

Cover-bändit ovat pitkäaikainen ja perinteikäs musiikin esittämisen muoto. Niin kauan kuin on ollut biisien tekijöitä ja esittäjiä, on ollut myös niiden uudelleentulkitsijoita. Tämä on vain luonnollista, sillä hyvästä kappaleesta tekee monesti mieli tehdä oma tulkinta. Valtaosa muusikoista on joka tapauksessa opetellut soittamaan treenaamalla suosikkibändiensä kappaleita. Hei, jopa minä osasin joskus soittaa Smoke On The Waterin riffin.

Valtaosa siirtyy cover-vaiheen jälkeen tekemään omia biisejään, mutta kaikki eivät. Parhaista tai ainakin innokkaimmista cover-bändeistä voi tulla omalla sarallaan hyvinkin maineikkaita ja tunnettuja. Joskus ne ovat myös ainoa tapa kuulla tiettyjä kappaleita livenä sen jälkeen kun alkuperäinen yhtye on pistänyt pillit pussiin tai siirtynyt manan majoille.

Sekin on tuttu ilmiö, että kun laulaja saa kenkää erinäisten musiikillisten erimielisyyksien tai bisarrien puutarhaonnettomuuksien jälkeen, niin hän esittää jatkossa omilla soolokeikoillaan biisin tai pari vanhan bändin repertuaarista. Jos juuri muuta annettavaa ei ole, hän voi esittää lähes pelkästään näitä biisejä. Pahimmillaan jotkut jäävät rimpuilustaan huolimatta täysin menneisyyden vangiksi kuten vaikkapa Paul Di’Anno. Di’Anno on yrittänyt tehdä kaikenlaista muutakin, mutta tosiasiassa hän on tienannut leipänsä laulamalla yli 30 vuotta biisejä Iron Maidenin kahdelta varhaislevyltä.

Retronostalgian ja rahan tarpeen myötä syntyvät allstars-rundit ja mestarit areenalla. Jukebox-kiertueet ovat eräänlainen cover-soittamisen tehostettu äärimuoto, ja mukaan remmiin voi napata hyvinkin erilaisia laulajia kunhan vain taustabändi osaa asiansa. Myös taustabändillä voi mainostaa, vaikka muusikoiden parasta ennen -päivä olisikin jäänyt kokonaisen sukupolven päähän jonnekin kylmän sodan tietämille.

Nostalgiarokin ja sikermäbändien varaan voi laskea yllättävänkin paljon sitä mukaa kun rokkarit ja rock-kulttuuri ikääntyvät. Aina löytyy halukkaita muistelemaan menneitä, ja kaikkihan eivät suosikkibändejään koskaan nähneetkään silloin nämä olivat parhaassa vedossaan tai ylipäätään toiminnassa. Onhan se tyhjää parempi kuulla kovien vokalistien vetävän hittiputkea, jos ei ole heitä alkuperäiskokoonpanoissa nähnyt.

Eivätkä kaikki ole niin kiinnostuneita muutenkaan, että jaksaisivat koko keikkaa samoilta artisteilta katsella. On täysin ok olla joidenkin bändien suhteen niin sanottu kokoelmalevymies. Minullakin on Rolling Stonesin koko 50 vuoden tuotannosta hyllyssäni tasan yksi kokoelma, joka riittää mainiosti. Siinä on tosin 50 biisiä, mutta kuitenkin.

Jukeboksikeikat saavat kuitenkin toisinaan farssimaisia piirteitä. Suomeen ensi huhtikuussa tuloillaan oleva Metal All Stars -kiertue mainosti rehvakkaasti kovia artistikiinnityksiä. Liput olivat jo ehtineet myyntiin asti kun selvisikin, että osa mainostetuista artisteista ei ollut kuullut mitään koko tapahtumasta ja osan kanssa vasta neuvoteltiin.

Muutama neuvottelu päättyi onnellisesti ja osa suurista lupauksista korvattiin muilla muusikoilla, mutta lievä sähläyksen maku jäi silti suuhun. Ei kannattaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa.

Jussi Lahtonen
Soittakaa Paranoid.

Kommentointi on suljettu.